Rahaa

Kävin nettipankissa ja sain melkein hepulin: palkastani puuttuu rahaa! Kuka sen on vienyt!?!

Soittamaan taloustoimistoon. Jämpti puhelu: "Miksi tililleni on maksettu vähemmän rahaa kuin mitä sopimuksessa lukee?"

Vastaus tulee myös: palkastani on luonnollisesti vähennetty verot. Suomessa kun on ilmeisesti tapana maksaa veroja.

Päättelemme puhelun herttaisessa yhteisymmärryksessä.

Olen uskomaton idiootti.

Lässyttäjä

Olen aina pitänyt eläimille lässyttämistä yhtenä varmana merkkinä siitä, että lässyttäjän aivot ovat jo sen verran pehmenneet, että olisi kenties aika miettiä pakkohoitoa. Ei kai se muuten sellaisia ääniä päästelisi. Olen pitänyt ihanteena niitä ihmisiä (usein miehiä), jotka jakavat kiitosta eläimille murahtamalla "hyvä". En ole koskaan kuitenkaan pystynyt elämään tämän ihanteeni mukaan. Olen joutunut karvaasti kokemaan ja hyväksymään itsessäni sen puolen, että olen lässyttäjä. Se ei mennyt ohi edes silloin, kun koira kasvoi aikuiseksi ja lakkasi olemasta se nyrkinkokoinen karvapallo, mitä se oli pentuna eli hauvavauvana. Mutta kun se on vain niin mahdottoman pieni ja söpö ja suloinen ja tekisi ihan mieli ottaa se syliin ja rutistaa oikein kunnolla. Ja kaikki tämä mieliteko purkaantuu suusta ulos sellaisena puheen vauvamössöversiona.

Nyttemmin olen kuitenkin muutaman kerran jo tajunnut lässyttäväni koiran valokuvillekin, kun koiraa ei ole paikalla. Se on aika huolestuttava merkki höyrähtämisestä. Kohta alan varmaan lähetellä koiran valokuvia tutuilleni (tai itse asiassa.... Taisin jo tehdä niin)

Katso jalkoihisi

Joskus minulla on paha tapa jättää tavarat siihen, mihin ne satun kädestäni laskemaan.

Sain työpaikallani kahviota pitävältä mieheltä ilmaiseksi ison pussillisen hillomunkkeja kotiin vietäväksi. Iloisesti pompsahdellen menin sitten kotiin, mutta koska kello oli jo niin paljon päätin ettei nyt ole munkkikahvien aika, vaan nyt mennään nukkumaan. Muovipussin, jonka sisällä oli toinen pussi, jossa munkit olivat, laskin lattialle aikeenani siirtää ne myöhemmin kaappiin. No enpä sitten muistanut siirtää. Sen sijaan pussin päälle putosi sänkyni päiväpeite.

Myöhemmin tallustelin lattialla lojuneen päiväpeiton yli onnellisena kuin mikäkin, kun huomasin että jalkani alla oli jokin tavallista pehmeämpi möykky. Sen sijaan että olisin siirtänyt peitteen ja tarkistanut, että mitäs pehmoista siellä on, taisin vähän hypähdellä pehmoisen päällä saadakseni möykyn littanaksi (etten vain kompastuisi) ja jatkoin matkaani. Kunnes muistin lattialla siirtoa odottavat hillomunkit. Kävin pahinta peläten nostamassa päiväpeittoa ja...

tarinan lopun kukin voikin sitten päätellä itse.

Kun ei muista...

Elämä on joskus vaikeaa, kun on siunattu huonolla kasvomuistilla ja vielä huonommalla nimimuistilla. Se johtaa kiusallisiin tilanteisiin...

...niin kuin silloin, kun olet kulunvalvonnassa ja eteesi ilmestyy työkaveri, joka ei sano mitään, katsoo vaan odottavasti ja sinä kysyt että kukas sitä ollaan ja työkaverin kasvoille tulee tyrmistynyt ilme. Ja heti kun se sanoo nimensä muistat että olitte eilen yhdeksän tuntia yhdessä tekemässä tätä samaa kulunvalvontaa. Mitä siinä tilanteessa voi sanoa? "Sori, huono valaistus?"

...tai silloin kun sinulla on asiaa eräälle oppilasasuntolasi asukkaalle. Olet asunut samassa rakennuksessa sen kanssa kuusi vuotta, mutta et edelleenkään muista sen nimeä. Ja sitten sinun täytyy saada joku asia sille toimitettua, tiedät että hän on yhteistilassa, mutta kun siellä on muitakin. Mitä muuta voit tehdä, kun jäädä orpona hengailemaan käytävälle ja odottamaan ihmettä? Et voi oikein mennä pieneen yhteistilaan, jossa on vain muutama ihminen, huutamaan nimeä ilmoille kuin armeijan alikersantti. Ehkä voisit mennä yhteistilaan ja pyytää ensimmäiseltä vastaantulijalta, että tämä hakisi etsimäsi ihmisen? Erinomainen suunnitelma, mutta Murphyn lain mukaisesti tuolloin vastaantulija taatusti on juuri se hakemasi kaveri. "Hei, voitko pyytää Mattia tänne?", "Totaa... mä olen Matti.", "Ai katos vaan, niin oletkin...". Ei näin.

... tai jos leirillä huomaat yllättäen saaneesi läjän oppivihkoja käsiisi ja nyt sinun tulisi jakaa ne oikeille omistajille. Ja jokainen nimi tuntuu vieraalta. Mitä tehdä? Ainakaan ei kannata alkaa jakamaan niitä summatikassa omien muistikuvien perusteella niin kuin minä tein. Ja annoin heti vihon väärälle ihmiselle. Todella väärälle, koska edes sukupuoli ei täsmännyt. Tuhottuani viisitoistavuotiaan minä-kuvan työkaveri ilmoitti minulle, ettei minulla ole vastaisuudessa enää mitään asiaa vihkojen jakamiseen.

Tietsikka

Onnistuin sitten hajottamaan tietokoneeni. Eipä olisi uskonut. Tai ei se kaiketi rikki ole, mutta ei myöskään toimi.

Minulla on tietokoneellani käyttöjärjestelmänä Ubuntu. Kaikenkaikkiaan erinomaisesti toiminut, mutta muutamia pikkuvikoja siinä on ollut. Ennen kaikkea se, että Youtube-videot näkyvät kovin huonosti. Yritykset säätää konetta johtivat siihen, että Youtube-videot näkyvät edelleen huonosti, mutta nyt myös Firefox kaatuu helposti, jos sivuilla on jotain videoita tms.

Töissä ollessani sitten salakuuntelin kahden tietokoneista hieman paremmin perillä olevan keskustelua koneiden virittämisestä. Mainitsin ohimennen ongelmastani ja nämä sitä pohtimaan. Minulla heti päässä raksutti suunnitelma. Mitä tietysti heti kokeilemaan.

En jaksa nyt tarkalleen kertoa, että mitä kaikkea siinä tuli tehtyä, mutta lopputulos oli joka tapauksessa se, että Ubuntu ei enää käynnisty normaalisti. Se päästää kirjautumaan, mutta ei enää lataa työpöytää. Kuitenkin nettiin on mahdollista päästä kun klikkaa näppäimistön pikanäppäintä ottaakseen kuvankaappauksen (ja sieltä pääsee sitten Ohjeisiin, josta on nettiyhteys). Kaikki äänet ja vastaavat toimivat (no, Youtube-videot eivät edelleenkään toimi).

Nyt tällä koneella on KD4, jonka asennusohjelman löysin laatikostani. Ihmettelen kovasti (ja olen tietysti kiitollinen) että levy yhä toimi, heitin sen eilen jo yhdessä vaiheessa seinäänkin, kun se jotain urputti. Jos levy olisi kaartanut hieman oikealle, se olisi lentänyt ikkunasta ulos.

Nyt en varmaan enää uskalla sulkea tätä konetta, jottei tämäkään kaatuisi.

Kiukku-koira

Koira on minulle kiukussa. Eli se siis kiukuttelee.

Tiedän, että viisaat tiedemiehet ovat sitä mieltä, että olen juuri syyllistynyt eläimen inhimillistämiseen, antropomorfisimi taitaa se hieno sana olla, mutta vaikea tuota on muuksi kuvailla kuin kiukutteluksi.

Koira oli mennyt ja nuollut ihonsa rikki. Joten minä tein niin kuin kunnon omistaja tekee: putsasin ihon ja siihen tulleen pienen haavan desinfiointiaineella. Koira ei pitänyt siitä. Ei sitten lainkaan. Joten nyt se kiukuttelee.

Mistäkö tiedän sen? Siitä, että normaalisti se pitää minulle aina seuraa, kun olen valveilla ja menee yläkertaan nukkumaan vasta kun minäkin menen. Muuten se pysyy täällä alakerrassa ja seurailee minua, jos oleskelen jossain huoneessa tavallista kauemmin. Paitsi nyt.

Nyt se on yläkerrassa, jonne se meni heti kun päästin sen pois haavaklinikalta. Ja minä olen alakerrassa. Ja minulla on hieman syyllinen olo.

Taidan mennä lepyttämään sen makkarasiivulla.

Neuvolahysteria

Kerran, muutama vuosi takaperin, kun meidän koira oli vielä koiranpentu (tai siis "hauvavauva" niin kuin minä sitä sanoin silloin kun kukaan muu ei ollut kuulemassa - koska olin useaan otteeseen kertonut mitä ajattelen ihmisistä, jotka lässyttävät) istuin pennun kanssa lattialla ja leikitin sitä. Olimme kahdestaan kotona. Yhtäkkiä huomasin että pennun silmässä oli jotain outoa. Otin pennun syliini lähempää tarkastelemista varten.

Ja tosiaan; pennun silmässä oli selvä hieman sinertävä piste, ja aivan keskellä silmää!

Pelästyin. Oliko meidän pienellä pennulla joku silmäsairaus? Oliko se sokeutumassa? Napsuttelin ja liikuttelin sormiani sen silmän edessä. Näytti siltä että se näkisi. Mutta miten voin olla varma?

Ja kaikkein kauheinta; huomasin että pennun toisessakin silmässä oli samanlainen sinertävä tumma piste! Pennusta oli tulossa siis ihan sokea! Käsi haki jo kännykkää; täytyy soittaa kasvattajalle, varmaan eläinlääkärillekin.

Siinä vaiheessa järki alkoi palailemaan lomilta. Ensin aloin miettiä, että jännä yhteensattuma: kaksi sinertävää pistettä, yksi kummassakin silmässä, samassa kohtaa silmää, samankokoisia.

Minkä jälkeen ivallinen ääni pääni sisällä kysyi: "Oletkos koskaan kuullut mustuaisista?"

Tä-dädädädä-tät-tää!

Olen sankari! Suuri sankari!

Tarinan alku: Tässä huoneistossa sijaitseva vessanpönttö otti ja meni tukkoon. Vesi nousi kun veti, tukossa oli turkanen.

Kello oli jo kovin paljon, ei voi soittaa putkimiestä. Ja jos aamuun odottaa, niin hätä tulee, kun ei pääse. Yhteistila on naapurissa ja siellä vessa, mutta matka on kovin pitkä. Kovin, kovin pitkä.

Mitä siis tehdä?

Silloin välähti: otetaan käsisuihku, irrotetaan suihkuosa niin että jää pelkkä letku. Suunnataan letku kohti pöntön pohjaa. Väännetään hanat kaakkoon.

Ja katso!

Pönttö aukeni.

Pieni askel ihmiskunnalle, mutta suuri ihmiselle, joka on tottunut siihen, että tuonkaltaiset käytännön työt kannattaa suosiolla jättää muille. Ei siksi, että olisi niiden yläpuolella, vaan koska ei niistä hommista yksinkertaisesti mitään tule. Nimimerkillä "vaikka lautaan olisi merkitty suora viiva, sahaan sen silti vinoon."

Nyt täytyy pistää Batmanin tunnusmusiikki soimaan. Minä ja Batman. Sankareita molemmat.

Tietsikkajuttuja

Olen tänään leikkinyt tietokoneen kanssa. Tai oikeastaan termi "leikkinyt" on väärä sana, koska aidoin tunne, mikä minulla on tietokoneita kohtaan, on inho. Ne ovat mukavia, kun ne toimivat - usein vain tuntuu, että ne eivät toimi.

Syy tämän päiväiseen "hauskanpitoon" oli se, että sain kuulla että esimerkiksi Youtubessa olevien videoiden pitäisi kyllä toimia tällä koneella ihan hyvin - tähän asti olen vain pitänyt jatkuvaa takkuilua koneen ominaislaatuna. Joten eikun yrittämään koneen "uudelleen ohjelmointia."

Ohjeet kyllä oli, mutta kun en ymmärrä niitä. Teen siis asioita, joita käsketään tehdä tietämättä lainkaan mitä teen. Tietokoneet saavat minut tuntemaan itseni tyhmäksi. Ja osaamattomaksi.

Nyt useita tunteja myöhemmin, Youtube-filmit eivät vieläkään pyöri kunnolla itse Youtubessa mutta löysin keinon katsoa niitä silti. Päätin että tämä on riittävän hyvä tulos. Päätin sitten siirtyä seuraavaan hankkeeseen eli katsella DVD-elokuvia.

Helpommin sanottu kuin tehty. Ensimmäinen ongelma oli, kun avasin DVD-aseman. Se näytti todella kummalliselta, siihen kohtaan mihin levy pistetään oli ilmestynyt joku kiinteä metallilevy. Tökin sitä aikani kummastuneena sormellani ja mietin olinkohan pudottanut koneen ja se oli mennyt jotenkin rikki, kunnes viimein tajusin: olin laittanut keskusyksikön ylösalaisin lattialle. Ei ihme, että levyasema näytti jotenkin kummalliselta.

Vieläkö joku ihmettelee, miksi inhoan tietokoneiden kanssa puuhastelua?

- - -

Päivitystä: kävikin sitten ilmi ettei tässä koneessa ole DVD-asemaa. Mikä tietysti selittää melko hyvin sen, miksi DVD-elokuvat eivät pyöri.

Salakirjoitusta

Joskus sitä saa aina mukamas niin mahdottoman hienoja ajatuksia ja ideoita. Sellaisia ahaa-elämyksiä jostain asiasta, josta tuntuu että tuosta on pakko kirjoittaa joskus. Tai että tästä ideasta on hyvä pitää puhe joskus tms.

Usein minulla ainakin nuo hienot ideat iskevät bussipysäkillä, kävelyllä tms. eli silloin kun ei ole mahdollista kirjoittaa niitä kunnolla ylös muistiin tai muutenkaan pitää huolta siitä, että nuo ideat todella jäisivät mieleen. Mutta onneksi on kuitenkin kännykkä, johon voi kirjoittaa ja tallentaa hienoja ideoitaan.

Siinäkin on tosin yksi ongelma: kirjoitustila on rajallinen ja kirjoittaminen itsessään melko vaivalloista. Niinpä itse yleensä käytän erilaisia muistisääntöjä tallentaakseni hienon ideani tulevaisuutta varten.

Lueskelin tässä juuri näitä loistavia ideoita. Mikäköhän syvällinen ajatus mahtaakaan kätkeytyä tämän viestin taakse, joka sanatarkasti kuuluu näin:

"MINÄ kärsivä palvelija armo rakkaus yhteys" ?

Olettaisin, että jotain teologista, mutta muuten ei aavistustakaan.

Kastiketarinan epäeettinen loppu

Niin, pakkohan se sitten on myöntää että kermalta maistuva lihakastike koki epäeettisen lopun ja päätyi roskikseen. Yleensä en heitä ruokaa pois ellei se sitten ole pilalla, mutta nyt oli yksinkertaisesti pakko. Yritin syödä sitä riisin kanssa, mutta se oli todella masentavaa, kun riisi oli tummempaa kuin kastike. Ja makukaan ei ihan oikeasti ollut hyvä.

Ja yöllä kastike alkoi jo näyttää niin hurjalta, että aloin pelätä että se herää vielä yöllä henkiin jääkaapissa ja ryömii ulos kylväen tiellään tuhoa ja kuolemaa. Joten kastikeparka päätyi roskapussiin ja roskapussin kiikutin roskikseen. Monihan heittää tuollaiset pienet ruoanjätteet surutta vessanpönttöön, mutta itse en ole tehnyt sitä sen jälkeen kun sinne kaatamani itsetehty hernekeitto pamautti koko huussin putket niin tukkoon, että piti soittaa putkimies.

Kokkaillaan

Koska kesän lähestyessä rahat alkavat joka vuotiseen tapaan olla ihan loppu, yritän aina tehdä itse ruokani sen sijaan että kävisin syömässä valmiissa pöydässä. Hinnoissa ei loppupeleissä ole paljoa eroa, mutta kun tekee itse, voi tehdä paljon. Ja sitten puputtaa samaa ruokaa muutaman päivän.

Tuossa jokin aika sitten ostin sellaisen kastikelihapaketin. Sen päällä oli kastikkeen ohje valmiina ja lopputulos oli ihan hyvänmakuinen. Siitä rohkaistuneena ostin tänään taas paketin, mutta tällä kertaa siitä puuttuikin sitten tuo ohje.

No ei se mitään, kai minä aikuinen mies nyt osaan kastikkeen tehdä, päätin ja eikun tekemään. Kaikki sujui erinomaisen hyvin, kunnes lopussa piti lisätä kerma. Kermaa tuli joko liian paljon tai sitten muita aineksia oli liian vähän. Tai jotain muuta mystistä tapahtui. Joka tapauksessa kauniin ruskea kastike muuttui valkoiseksi eikä tummunut, vaikka kuinka sekottelin ja kiehuttelin.

Nyt minulla on sitten valkoista lihakastiketta. Joka maistuu ihan kermalle. Ja sitä on paljon!

Päivitystä: Pistin kastikkeen jääkaappiin säilöön ja kävin tuossa vilkaisemassa sitä. Jäähtyminen ja hyytyminen ei varsinaisesti parantanut kastikkeen ulkonäköä ja se muistutti viiliä, johon joku on kylvänyt jotain ruskeita klimppejä.

Autoilua, osa III

Kolmas syy siihen, miksi minusta ei koskaan tullut ammattiautoilijaa:

Olin juuri saanut ajokortin, joten olin siirtynyt joukkoliikennevälineiden käyttäjästä yksityisautoilijaksi - aina kun äiti suostui lainaamaan autoaan. Kerran olin sitten aamulla matkalla lukioon, kun huomasin että lompakossani oli kovin vähän rahaa, vaikka olin aikonut käydä syömässä pizzeriassa lounastauolla (sama paikka, jossa olin syönyt haarukan). Piti siis pysähtyä nostamaan rahaa.

Pysäköinti ja rahannosto sujuivat hyvin, mutta törmäsin yllättäviin vaikeuksiin lähteä liikkeelle. Ensinnäkin, en tahtonut saada autoa käynnistymään. Mitä kauemmin yritin, sitä hermostuneemmaksi tulin. Aina kun sain auton päälle tapahtui jokin seuraavista: joko minulla oli vahingossa ykkönen päällä pakin sijaan ja sähläsin auton sammuksiin vaihtaessani; kun nostin kytkimen auto sammui, koska kaasua ei ollut tarpeeksi; auton moottori ulvoi ylikierroksilla ja kun hölläsin kaasua ja nostin kytkintä, auto nytkähti taas sammuksiin.

Hitaasti, ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen, sain autoa pikku hiljaa perutetuksi sitä kapeaa pikkutietä pitkin, jolle olin sen parkkeerannut. Sitten lähdin kääntämään sitä. Ei kääntynyt, taas peruutettiin. Taas ajoin eteenpäin, ei kääntynyt vieläkään. Peruutin kolmannen kerran otsa tuskanhiessä ja lähdin ajamaan eteenpäin. Pankkia reunusti katukivetys, jolle oli säännöllisin välimatkoin aseteltu sementtisiä kukkapenkkejä ja tällaista kohti autoni keula nyt osoitti. Kääntyisikö auto vai eikö se kääntyisi? Olisiko parempi sittenkin peruuttaa vielä kerran? Ei, en peruuta, kyllä se kääntyy!

No, ei kääntynyt.

Auton keula kopsahti sementtiseen kukkapenkkiin ja työnsi sitä eteenpäin hirveän rytinän saattelemana. Jarrut pohjaan ja ja ulos tutkimaan vaurioita. Näin miten bussipydäkillä ihmiset kuikuilivat nähdäkseen, mitä se Haavisto oikein touhuaa. Työnsin kukkalaatikon paikalleen ja totesin ilokseni, ettei siihen ollut tullut edes vaurioita. Auton keulaan oli ilmestynyt ylimääräisiä naarmuja, mutta valot pelasivat, eikä näkyviä klommuja ollut.

Sain auton käännettyä, ajoin lukioon enkä kertonut kenellekään millaisia seikkailuja olin aamulla kokenut.

Autoilua, osa II

Toinen syy siihen, miksi minusta ei tullut ammattiautoilijaa:

Olin juuri saanut ajokortin. Olin ajellut jonkin aikaa väliaikaisella ajokortilla, joka oli siis paperinen, mutta tänään olisi se päivä, jolloin saisin hakea oikean muovisen ajokorttini katsastusasemalta. Lainasin äidin autoa, lintsasin lukiosta ja lähdin vihellellen matkaan.

Olin ajellut jo hyvän matkaa moottoritietä, kun aloin kiinnittämään huomiota kummalliseen nakuttavaan ääneen. Kun vakuutuin siitä, että todella kuulin outoja ääniä, aloin etsimään sen alkuperää. Nakutus ei tullut radiosta eikä tuulettimista ja ääni itse asiassa koveni hetkeltä. Siinä ajaessani ja syyllistä etsiessäni katseeni osui auton moottorilämpötilaa näyttävään mittariin, joka oli painunut niin tiukasti punaisen puolelle kuin vieteri vain salli. Nakutus tuli siis moottorista. Aloin ohjaamaan autoa liittymään ja siinä vaiheessa moottori päästi pahan rääkäisyn ja auton vauhti alkoi pudota matalan, pahaenteisen jyrinän saattelemana.

Sain auton kuitenkin ohjattua liittymään ja tiensivuun ennen kuin vauhti loppui kokonaan. Auto pysähtyi ja paksu harmaa savupilvi pöllähti konepellin alta. Nousin jalat vavisten autosta ja kiersin koettamaan auton konepeltiä: se oli tulikuuma. Vaikka minua ei ole koskaan voinut mekaanikoksi syyttää, sen verran minäkin autoista ymmärsin, että tiesin tämän olevan hieman vakavampi juttu.

Hetken siinä pohdiskelin, että mitä tehdä. Koska minulla ei ollut kännykkää, oli lähdettävä kävellen hakemaan apua. Olin muistelevinani että olin hetki sitten ohittanut kahvilan, joten suuntasin sinne. No, kävi ilmi, että "hetki sitten" tarkoitti jalan noin 20 kilometriä ja vietin monta jännittävää hetkeä moottoritiellä seikkaillen, kun usko oli vahva "että se on ihan seuraavan nyppylän takana". Erityisellä lämmöllä muistelen siltojen ylittämistä.

Pääsin kuitenkin hengissä kahvilaan ja selvisin hengissä siitäkin, kun kerroin äidille, että hänen autonsa pukkaa harmaata savua tien poskessa. Auton kävi sen sijaan huonosti, se päätyi romuttamolla moottori kiinni leikanneena.

Niin, joo ja sain minä sen oikean korttinikin sitten lopulta. Tuolla se on yhä lompakossa.

Autoilua, osa I

Yksi syy siihen, miksi minusta ei tullut ammattiautoilijaa:

Olin lähdössä naapurikaupungin kirjastoon, äidin autolla totta kai. Olin peruuttamassa pihalta pois auton kanssa. Kotipihamme on sillä tavalla hankala, että sinne ajaminen on aika vaikeaa aidan takia ja varsinkin kesäisin näkyvyys saattaa olla hieman huono. Niinpä peruutin hyvin varovaisesti.

Kun olin saanut auton perän tielle, huomasin, että tietä pitkin oli tulossa auto. Koska en olisi ehtinyt peruuttaa ja kääntää koko autoa tielle, ajoin takaisin pihatielle. Hyvin reippaasti. Niinkin reippaasti, että en huomannut aidan reunan tulevan aika lähelle. Itse asiassa niinkin lähelle, että kun huomasin ajavani aika lähellä, äidin auton sivupeili roikkui jo pelkääjän ovea vasten otettuaan kontaktin aitaan.

Jostain syystä en tuntenut halua jäädä selvittämään äidille sivupeilin kohtaloa, vaan peruutin pois ja jatkoin matkaani niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, peili yhä ovea vastaan kiikkuen. Pysäköin auton jonkun matkan päähän tarkastaakseni vahingot. Peili oli onneksi kuitenkin vain taittunut, vaikka se näyttikin pahalta ja sen saattoi helposti niksauttaa takaisin paikoilleen. Siihen ei ollut tullut edes klommuja ja peililasikin oli ehjä. Tyytyväisesti hyräillen aloin kiertämään takaisin kuskin puolelle.

Olin ehkä puolessa välissä kun havaitsin, että auto ikään kuin liikkui taakse päin. Hetkeä myöhemmin totesin, että auto ei suinkaan "ikään kuin" liikkunut, vaan se todella vieri taaksepäin yhä kiihtyvällä vauhdilla. En ollut muistanut pistää käsijarrua päälle ja nyt auto oli lähtenyt valumaan lievää alamäkeä alas suuntanaan oja.

Minä juosta kipitin auton etuosan ohi ja sen jälkeen kilpaa painovoiman kanssa auton rinnalla, repäisin etuoven auki (jonka kuin ihmeen kaupalla olin ymmärtänyt jättää lukitsematta) ja loikkasin ratin taakse tiikerinloikalla - mikä tällä ruumiinrakenteella jo sinällään oli varmasti mieleen painuva näky. Jalkani haki jarrupoljinta ja runttasin sen sitten koko painollani pohjaan ja sain kuin saikin auton pysähtymään.

Hetken aikaa sitten palauttelin hengitystäni ja pulssia normaaliksi, starttasin auton ja ajoin kirjastoon, enkä kertonut kenellekään millaisia seikkailuja olin matkalla kokenut.

Rautalankamalli

Istuin auditoriossa ympärilläni varmaankin lähemmäs satakunta nuorta, yhtä lailla jännittynyttä ihmistä. Olin yksi harvoista miehistä paikalla, suurin osa oli naisia. Auditoriossa oli mukavan viileää ja hämärää, päinvastoin kuin AMK:n auditoriossa, joka oli ollut kuuma ja tunkkaisen tuntuinen, vaikkakin tiloiltaan isompi. Tosin siellä oli ollut enemmän väkeäkin.
Olimme kaikki taistelemassa paikasta auringossa, hakemassa suuntaa tulevaisuudellemme, opiskelupaikkaa ammattiin, joka yhdisti ja kiinnosti meitä kaikkia. Me kaikki halusimme jostain syystä tehdä töitä pienten lasten parissa.

Psykologit heittivät eteemme testin toisensa jälkeen. Osa oli minusta helppoja, äidinkieli ei ole ollut minulle vaikeaa, vaikka en pilkutussääntöjä ikinä oppinutkaan. Matematiikka on aina ollut vaikeampaa. Psykologisissa testeissä pystyin erottamaan ne kysymykset, jotka tuntuivat omituisilta. Kuvatestissä osasin piirustella sopivan mielenkiintoisia kuvia. Yritin tietoisesti välttää sotaisia kuvia, koska arvelin että ne eivät välttämättä herättäisi ihastusta. En piirtänyt hirviöitä. Lisäilin yksityiskohtia, koska se kertoo kuulemma johtajuudesta ja luovuudesta.

Sitten tuli viimeinen testi. Meille jaettiin kaikille 15 senttimetriä pitkä rautalanka, pieni liimalappu ja lyijykynä. Psykologi heijasti kalvolle perhosen kuvan. Rajoitettu aika, taivuttakaa rautalangasta perhonen mallin mukaan. Kun olette valmiit tai aika loppuu, kirjoittakaa lappuun nimenne ja liimatkaa se perhoseenne. Perhosta ei saa taivutella ajan päätyttyä, siitä seuraa välitön hylkääminen.

Ympäriltäni kuului tuhinaa, kun kaikki nuoret naiset ja ne muutamat miehet alkoivat tehdä rautalangasta perhosta. Minä tuijotin kalvonkuvaa ja sitten rautalankaa. Sitten taas kuvaa. Ja rautalankaa. Eikä kuva ollut muuttunut vieläkään helpommaksi. Ja rautalankakin näytti rautalangalta eikä minulla ollut aavistustakaan, että miten siitä olisi tarkoitus tehdä perhonen.

Paniikki alkoi kypsyä sisälläni, jotain oli tehtävä, mutta mitä? Aloin vääntämään perhosta kasaan. Aloitin vasemmasta siivestä. Tuosta taivutetaan noin ja sitten tuohon tulee tuollainen mutka… Siivestä tuli täydellinen, mutta yksi ongelma oli: rautalanka loppui kesken. Perhosesta puuttui vielä toinen siipi ja tietysti itse perhonen.

Osoittaen lastenohjaajalle sopimatonta käytöstä kiroilin mielessäni pitkään ja hartaasti. Onneksi olin lukenut kaikki Kalle Päätalon romaanit, joten kirosanoista ei ollut puutetta. En voi missään nimessä palauttaa yhtä siipeä, kaikkihan sille nauravat. Tempaisin rautalangan suoraksi päättäen aloittaa alusta.

"Aika loppui, pistäkää perhoset eteenpäin - nyt!" kajahti välittömästi edessä. Kuului taas kahinaa, kun kaikki suoristivat selkänsä ja ojensivat perhosensa eteenpäin. Minä ojensin eteenpäin pistettäväksi vähän väännellyn tikun, jonka kärjessä lepatti lappu, jossa oli nimeni. Jos tehtävänä olisi ollut askarrella lipputanko, olisin onnistunut täydellisesti. Ilokseni saatoin myös todeta, että rautalankani matkaa psykologeille saattoi seurata varsin hyvin sen kulkiessa auditorion perältä - jossa minä olin - aina auditorion eteen asti. Se erottui joukosta kuin - no, niin kuin lipputanko erottuu perhosparven joukosta.

Kyvyttömyyteni tehdä rautalankamalli teki minusta sopimattoman lastenohjaajaksi, joten päätin opiskella papiksi, jotka eivät ole rautalangasta kuulleetkaan.

"Mä pelkään ouroja"

Nuorena miehenalkuna hankin itselleni taskurahaa voidakseni ostaa mopooni bensaa työskentelemällä lapsenvahtina. Olin ainakin joidenkin lasten mieleen ja kohtalaisen menestynyt työssäni, vaikka itse sanonkin. Mikä tarkoitti lastenvahtien maailmassa sitä, että aikuiset pyysivät minut toistekin töihin eivätkä lapset juosseet itkien karkuun minut nähdessään. Tai paskoneet tahallaan housuihinsa saadakseen minulle pahan olon (juu, ihan totta, jotkut pikkulapset tekevät sellaista).

Yhdellä vakimuksuistani oli varsin vilkas mielikuvitus ja hyvät kertojanlahjat. Hän mielellään huvitti itseään kertomalla mitä mielikuvituksellisempia juttuja seikkailuista, joita oli kokenut. Mielikuvituksessa on kuitenkin se vaara, että jos sen päästää valloilleen, se voi riistäytyä kokonaan hallinnasta. Niinpä tämäkin lapsi joskus päätyi siihen omituiseen tilanteeseen, että itse keksityt jutut alkoivatkin pelottaa. Niinpä uimarannan vedessä asui hai tai krokotiili, joka väijyi kaislikossa saadakseen pieniä lapsia syödäkseen. Tai ainakin pahanilkinen hauki, joka puri isovarpaaseen. Ja naapurin metsässä asui noita. Nimenomaan tämä metsännoita oli yhtenä kesänä yleinen jutunaihe.

Kerran minä sitten otin härkää sarvista ja otin noitametsän puheeksi. Lapsi kertoi taas saman värikkään kertomuksen siitä, miten oli kaverinsa kanssa mennyt metsään, nähnyt mökin ja noidan ja kuulut noidan kiljuvan. Minä taas tein sen virheen, jonka Terry Pratchettin mukaan aikuiset tekevät aina törmätessään vaikeita asioita puhuvaan lapseen: turvauduin järkeilyyn.

Selitin ettei metsässä voinut olla noitaa. Lapsi väitti nähneensä mökin. Selitin, että luultavasti lapsi oli nähnyt vain jonkun oudon näköisen kannon ja mielikuvitus oli tehnyt siitä talon. Kerroin omakohtaisen kokemuksen, miten olin itse lapsena luullut vedessä kelluvaa oudon näköistä tukkia hirveksi. Vetosin siis yhteisiin kokemuksiin ja yritin tehdä selväksi, ettei väärinnäkemisessä ollut mitään noloa tai kiusallista. Mietin tarkkaan mitä sanoin ja pyrin puhumaan rauhallisella, vakuuttavalla äänellä. Yhtä asiaa en kuitenkaan ottanut huomioon.

Tuolloin olin jostain syystä ihastunut ylenpalttiseen ärrän sorautteluun ja sanoin, asiaa sen kummemmin miettimättä d:n ärränä. Eli sanoin siis "oudon" sijaan "ouron". "Ouron näköinen kanto", "ouron näköinen tukki" jne.

Kertoessani juttuani näin miten lapsen silmät laajenivat ja jatkaessani järkeilyäni näistä oudoista/ouroista muodoista silmät alkoivat laajentua laajentumistaan. Tajusin, että jokin oli nyt vialla ja lopettelin järkeilyni, jolloin lapsi kuiskasi: "Mitä ne ourot ovat?"

Sen jälkeen yritin selittää nelivuotiaalle Suomen murrekäytäntöjä ja yleiskielen eroja ja että ouroa ei ollut olemassakaan vaan tarkoitin sanoa "oudon". Näin kyllä lapsen ilmeestä, että hukkaan meni. Mielikuvitus oli istunut lujasti kuskinpenkille ja kaasutteli jo menojaan ja lapsenvahdin järkeilyt jäivät nielemään pakokaasuja. Naapurin metsää asuttivat nyt noidan sijaan salaperäiset ourot. Kun olihan niistä lapsenvahtikin kertonut ja varoittanut.

Talvisia harrasteita

Nyt kun täällä etelässäkin on lunta, mieli karkaa luonnollisesti muistoihin talvisista harrasteista. Tämä juttu on armeijamuisto, joten koittakaa kestää. Se myös valoittaa jonkin verran sitä mysteeriä, miksi minusta ei tullut aliupseeria tai upseeria.

Alokasajan loppupuolella perusyksikkömme lähti kolmipäiväiselle taisteluleirille. Suunnitelma oli, että ensimmäisenä päivänä hiihdämme leiripaikalle, toisena päivänä harjoittelemme linnottautumista ja puolustustaistelua ja kolmantena päivänä palaamme autojen kyydissä takaisin kasarmille.

Olimme luonnollisesti jo kokeilleet hiihtämistä ja minulle oli tullut selväksi, että en ole hyvä hiihtäjä. Osittain tähän vaikutti armeijan sukset, jotka ovat - vain lievästi kärjistettynä - kaksi kärjistä taivutettua laudanpätkää, joihin jalat sidotaan kiinni. Osittain myös oma hiihtokyvyn ruostuminen.

Ennen leiriä sukset tietysti huollettiin ja voideltiin. Huoltohallilla vänrikki sitten opasti meitä suksien voitelusta ja esitteli meille kaksi voiteluainetta, joista toinen oli sininen ja toinen violetti möhkäle. Toinen niistä teki suksen pohjalle jotain ja toinen ilmeisesti jotain toista, miksi muuten ne olisivat eri värisiä olleet? Koska minulla ei ollut aavistustakaan kumpaa voiteluainetta sukseni tarvitsisivat uuden hiihtäjän lisäksi, päätin varmuuden vuoksi käyttää molempia. Ei ehkä olisi kannattanut.

Leirille lähtö koitti. Skapparit (eli kantahenkilökunta) sijoittivat huonoiten hiihtävät joukon kärkeen, jotta kukaan ei jäisi jälkeen. Toisin sanottuna, minä taisin olla ihan joukon kärjessä suuntaa näyttävän kokelaan takana ja muu yksikkö hiihti sitten minun perässäni. Heti tuli selväksi, että voitelu oli onnistunut liiankin hyvin, sukset lipsuivat koko ajan tasaisellakin maalla. Vauhti oli luultavasti vielä hitaampi ja ainakin vaivalloisempaa mitä se oli ollut ennen voitelua. Muilla hiihtäjistä taas oli varmaan kylmä. Tulimme lopulta jyrkän mäen päälle, joka oli tarkoitus laskea alas.

Yksi ainoa tönäisy sauvojen kanssa ja sitten sitä mentiin. Vauhti kiihtyi koko ajan ja muu komppania jäi kauas taakse minun viilettäessä alas. Vauhdin yhä kiihtyessä ja jarrutuksen tuottaessa vain hyvin vähän tuloksia aloin miettiä mitä alhaalla oli vastassa. Puita? Törmääminen niihin ei oikein huvittanut, mutta ei myöskään kaatuminen, kun päällä oli noin kymmenen kiloinen taisteluvyö ja selässä keikkui rynnäkkökivääri. Ei oikeastaan jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin yrittää jarrutella, toivoa parasta ja pelätä pahinta.

Pääsin kuitenkin alas asti hengissä ja kaatumatta ja matka jatkui. Olimme nyt kuopan pohjalla ja seuraava vaihe oli luonnollisesti nousta sielä ylös vieläkin jyrkemmän mäen kautta. Aavistin vaikeuksia heti kun näin sen. Edellä hiihtävä kokelas näytti ensin mallia siitä, miten mäki kannattaisi nousta, ja sitten me alokkaat lähdimme jonossa hänen peräänsä. Minä edelleen etummaisena jononvetäjänä kokelaan jälkiä pitkin, muut perässä.

Pääsin puoleenväliin asti mäkeä kiskomalla itseni ylös lähinnä käsivoimilla, koska sukset halusivat jalkojeni kanssa mennä takaisin alas. Puolenvälin jälkeen sukset voittivat taistelun. Jalkani lipsahti ja sitten sitä mentiin. Takamus edellä luonnollisesti. Lumipalloefekti melkein toteutui jyrätessäni jonon halki kohti lähtöpistettä, mutta nopeahoksaisimmat ja hyvät hiihtäjät ehtivät alta pois eikä koko komppania päätynyt tilannetta alhaalla seuraavien kouluttajien syliin.
Mitä sitten tein? No, kun sain vauhdin pysähtymään, otin ne hemmetin sukset pois ja kannoin ne mäen päälle. Ja vannoin mielessäni, että jos tästä päivästä hengissä selviän, niin ihan heti en suksia jalkaani kisko.

Onnellinen jälleennäkeminen

Tänään tapahtui onnellinen jälleennäkeminen, kun kurkistin sänkyni alle ja mitä sieltä löysinkään: rypistyneen, iäksi kadotetuksi luullun 50 euron setelin. Huraa! Olen ylentänyt itseni oman elämäni sankariksi.

Tämä vain osoittaa, että itsepäisyys kannattaa ja kun joku asia tuntuu kadonneen lopullisesti, kannattaa aina vilkaista sängyn alle.

Ehkä tämä on hyvä enne myös uudelle vuodelle 2008?

Nuori ja vähän vanhempi idiootti

Nuori idiootti, sanotaan nyt vaikka että 13-vuotias, käy sukuloimassa ja saa kummitädiltään lahjaksi 100 markkaa. Kotimatkalla nuori idiootti alkaa pelkäämään, että raha kenties putoaa taskusta tai joutuu muuten vain hukkateille. Joten mitä hän tekee? Pistää satasen kenkäänsä. Miksi? Kuka tietää.

Tämän jälkeen sankari voikin rauhallisin mielin ottaa nokoset automatkalla, mutta kas kummaa; kotiin päästyään hän ei enää muista koko rahaa. Satanen palautuu hänen mieleensä itse asiassa vasta muutamaa päivää myöhemmin, jolloin sitä tietenkään ei enää löydy etsinnöistä huolimatta. Ei kengästä, ei sukanpohjasta, ei eteisen lattialta, ei etupihalta eikä autosta. Yllättäen.

Mutta ei siinä vielä kaikki: vuosia myöhemmin, jolloin idiootti on täyttänyt jo 25-vuotta, hän saa samalta kummitädiltä taas rahalahjan. Tällä kertaa 50 euroa. Tätä rahaa hän ei enää sullo kenkäänsä (jotain on siis opittu) vaan pistää sen taskuunsa. Ja unohtaa sen sinne. Raha palautuu hänen mieleensä ohimennen, kun hän ihmettelee miksei hänellä olekaan käteistä lompakossa, vaikka jonkin näköinen epämääräinen muistikuva siitä, että käteistä pitäisikin olla, käykin hänen mielessään. Sen kummempia reaktioita kummastus ei kuitenkaan aiheuta.

Kunnes vasta useita päiviä myöhemmin, jolloin vanhempi idiootti todella muistaa että rahaa pitäisi sittenkin olla käteismuodossa. Ja että se raha taisi jäädä sen yhden paidan taskuun, eikä mennytkään lompakkoon, mihin se oli tarkoitettu. Siinä vaiheessa paita on jo kertaalleen pesty, kuivattu, viikattu ja pistetty vaatekaappiin. Eikä raha enää ole sen taskussa. Yllättäen.

Nyt kysymys sitten kuuluukin: kehtaanko kysellä perheeltäni ovatko he nähneet yksinäistä viiskymppistä?