Luen Kalle Päätalon Iijoki-sarjaa taas läpi pitkästä aikaa. Olen nyt päässyt romaanisarjan alkuosan ylitse ja ollaan kohdassa jossa Päätalo on armeijan harmaissa, välirauhan aikana.
Olen samaa mieltä joidenkin kriitikoiden kanta siitä, että Päätalon vahvinta tarinankerrontaa ja toisaalta myös vahvin historiallinen anti on hänen sarjansa alkuosissa "Huonemiehen poika", "Tammettu virta", "Kunnan jauhot", "Täysi tuntiraha" ja "Nuoruuden savotat". Niissä hän kertoo omasta lapsuudestaan Kainuussa 1920-1930-luvuilla, millaista tuo elämä siihen aikaan oli ja mitä tapahtui niille perheille, jotka putosivat yhteiskunnan eläteiksi, sen ajan "sossun luukulle" eli hakemaan kunnan jauhoja. Samalla kirjoissa näkyy välähdyksenomaisesti kuvia entisajan (joka ei ole edes kovin entisaikaa) psykiatrisesta hoidosta ja siitä miten mielisairaus on ennen ymmärretty.
Päätalon kirjojen teemaksi voidaan ainakin alkuosien kohdalla varmasti nostaa kaksi asiaa: nälkä ja perheen menettämisen pelko. Ne kiertyvät yhteen ja saavat alkunsa jo Päätalon vanhempien kohtaloissa. Jos perheellä ei ollut rahaa hankkia elantonsa, edessä oli nälkä, ehkäpä ihan aito nälkäkuoleman pelkokin. Yhteiskunta auttoi kitsaasti, antamalla verovaroin kustannettuja kunnan jauhoja - mutta vain tiettyyn rajaan asti. Jos kunta laski että perheellä ei ollut itsensä elättämisen mahdollisuuksia (perheen pää oli esimerkiksi kuollut tai - kuten Kalle Päätalon isän tapauksessa - psyykkisesti sairas) koko perhe eli "kattilakunta" hajotettiin.
Se tarkoitti sitä, että perheenlapset "huostaanotettiin". Lainausmerkit, koska huostaanotto oli aika lailla karumpaa kuin nykyaikana. Ne lapset, joiden katsottiin olevan riittävän vanhoja selviämään omillaan (eli siis jopa 13-14-vuotiaita) jätettiin oman onnensa nojaan, hankkimaan työtä ja elättämään itsensä. Näin kävi Päätalon isälle, Herman Päätalolle aikoinaan, kun hänen lapsuudenperheensä hajotettiin. Vain kaikkein pienimpien lasten, sylivauvojen ja siitä muutama vuosi ylöspäin, saatettiin sallia jäädä äidin kanssa (äidin oletettiin myös menevän töihin tai jäävän kunnanelätiksi, "huutolaiseksi"). Isommat lapset myytiin huutolaisiksi eli luukoiriksi. Näin taas kävi Päätalon äidille, Riitu Päätalolle, omaa sukua Neulikko.
Mitä se tarkoittaa: kerran kaksi vuodessa kunta keräsi kaikki yhteiskunnan elätit (lapset, sairaat, vanhukset) yhteen tilaisuuteen, jonne saapuivat kaikki isot talolliset. Sitten kunnanedustaja kertoi että tämän lapsi A:n vuoden elättämisestä kunta on ajatellut maksaa kerran kuussa X summan rahaa. Sitten alkoi huutokauppa. Tällä kertaa hintaa tosin yritetään saada alas. Se talo, joka lupasi elättää lapsen tai muun holhokin halvimmalla sai itselleen ihka oman orjan.
Orja on osittain ruma nimitys, koska oli myös kunnollisia, nykyajankin vaateet täyttäviä taloja, mutta yhtä paljon oli niitä, joissa lapsi kustansi elantonsa ja asumisensa tekemällä ilmaista työtä. Ja sitä työtä riitti. Päätalo muistelee erästä perhetuttua, jonka halua punoa verkkoa "kasvattiperhe" vahvisti kietomalle pojalle tarkoitetun leiväpalan verkkolankaan. Leivän sai irti (ja syödäkseen) vasta kun verkkoa oli punottu niin paljon, että leipäpala putosi.
Kun lukee näitä muisteluja, voi olla vain kiitollinen siitä miten pitkälle tämä suomalainen yhteiskunta on edennyt. On syytä muistaa, että huutolaisajasta ei ole vielä sataakaan vuotta ja luukoirina elämänsä aloittaneita elää yhä edelleen. Ja on syytä muistaa, että tuosta on tultu ja on kehitytty, mutta aina voi taantua. Että niillä veroilla, joita mekin maksamme, me pidämme yllä systeemiä, jossa ketään ei myydä luukoiraksi. Kovia voivat olla vain ne, jotka voivat olla satavarmoja että heille ei tapahdu mitään pahaa. Mutta he eivät ole lukeneet Päätaloaan ajatuksella.
Alkaahan koko kirjasarja pikkuhiljaa vaurauttaan kasvattavan perheen kuvaukselle. Miten isä-Hermanni niittää mainetta ahkerana ja tunnollisena työmiehenä, kunnes astuu "herranpaskaan" eli pääsee lähes ennen kuulumattomalle kuukausipalkalle ja työnjohtajaksi. Kunnes onnettomuus iskee: isä saa keuhkokuumeen, jonka seurauksena jo entuudestaankin hieman hataralla pohjalla ollut mielenterveys sortuu. Ja perhe putoaa kunnanelätiksi ja suorastaan kerjäläisiksi ja ainoastaan se, että talossa on lähes aikuinen mies (13-vuotias Päätalo itse) joka lähtee töihin, pitää perheen kasassa.
Päätaloja kannattaa lukea, kerronta on värikästä jo kadonneen maailman kuvausta monine värikkäine hahmoineen. Kirjojen pituutta ei kannata pelästyä eikä kuvauksia: kuvaukset eivät ole kovinkaan puisevia, tai jos ovat, niin niiden yli voi hyppiä.
Olen samaa mieltä joidenkin kriitikoiden kanta siitä, että Päätalon vahvinta tarinankerrontaa ja toisaalta myös vahvin historiallinen anti on hänen sarjansa alkuosissa "Huonemiehen poika", "Tammettu virta", "Kunnan jauhot", "Täysi tuntiraha" ja "Nuoruuden savotat". Niissä hän kertoo omasta lapsuudestaan Kainuussa 1920-1930-luvuilla, millaista tuo elämä siihen aikaan oli ja mitä tapahtui niille perheille, jotka putosivat yhteiskunnan eläteiksi, sen ajan "sossun luukulle" eli hakemaan kunnan jauhoja. Samalla kirjoissa näkyy välähdyksenomaisesti kuvia entisajan (joka ei ole edes kovin entisaikaa) psykiatrisesta hoidosta ja siitä miten mielisairaus on ennen ymmärretty.
Päätalon kirjojen teemaksi voidaan ainakin alkuosien kohdalla varmasti nostaa kaksi asiaa: nälkä ja perheen menettämisen pelko. Ne kiertyvät yhteen ja saavat alkunsa jo Päätalon vanhempien kohtaloissa. Jos perheellä ei ollut rahaa hankkia elantonsa, edessä oli nälkä, ehkäpä ihan aito nälkäkuoleman pelkokin. Yhteiskunta auttoi kitsaasti, antamalla verovaroin kustannettuja kunnan jauhoja - mutta vain tiettyyn rajaan asti. Jos kunta laski että perheellä ei ollut itsensä elättämisen mahdollisuuksia (perheen pää oli esimerkiksi kuollut tai - kuten Kalle Päätalon isän tapauksessa - psyykkisesti sairas) koko perhe eli "kattilakunta" hajotettiin.
Se tarkoitti sitä, että perheenlapset "huostaanotettiin". Lainausmerkit, koska huostaanotto oli aika lailla karumpaa kuin nykyaikana. Ne lapset, joiden katsottiin olevan riittävän vanhoja selviämään omillaan (eli siis jopa 13-14-vuotiaita) jätettiin oman onnensa nojaan, hankkimaan työtä ja elättämään itsensä. Näin kävi Päätalon isälle, Herman Päätalolle aikoinaan, kun hänen lapsuudenperheensä hajotettiin. Vain kaikkein pienimpien lasten, sylivauvojen ja siitä muutama vuosi ylöspäin, saatettiin sallia jäädä äidin kanssa (äidin oletettiin myös menevän töihin tai jäävän kunnanelätiksi, "huutolaiseksi"). Isommat lapset myytiin huutolaisiksi eli luukoiriksi. Näin taas kävi Päätalon äidille, Riitu Päätalolle, omaa sukua Neulikko.
Mitä se tarkoittaa: kerran kaksi vuodessa kunta keräsi kaikki yhteiskunnan elätit (lapset, sairaat, vanhukset) yhteen tilaisuuteen, jonne saapuivat kaikki isot talolliset. Sitten kunnanedustaja kertoi että tämän lapsi A:n vuoden elättämisestä kunta on ajatellut maksaa kerran kuussa X summan rahaa. Sitten alkoi huutokauppa. Tällä kertaa hintaa tosin yritetään saada alas. Se talo, joka lupasi elättää lapsen tai muun holhokin halvimmalla sai itselleen ihka oman orjan.
Orja on osittain ruma nimitys, koska oli myös kunnollisia, nykyajankin vaateet täyttäviä taloja, mutta yhtä paljon oli niitä, joissa lapsi kustansi elantonsa ja asumisensa tekemällä ilmaista työtä. Ja sitä työtä riitti. Päätalo muistelee erästä perhetuttua, jonka halua punoa verkkoa "kasvattiperhe" vahvisti kietomalle pojalle tarkoitetun leiväpalan verkkolankaan. Leivän sai irti (ja syödäkseen) vasta kun verkkoa oli punottu niin paljon, että leipäpala putosi.
Kun lukee näitä muisteluja, voi olla vain kiitollinen siitä miten pitkälle tämä suomalainen yhteiskunta on edennyt. On syytä muistaa, että huutolaisajasta ei ole vielä sataakaan vuotta ja luukoirina elämänsä aloittaneita elää yhä edelleen. Ja on syytä muistaa, että tuosta on tultu ja on kehitytty, mutta aina voi taantua. Että niillä veroilla, joita mekin maksamme, me pidämme yllä systeemiä, jossa ketään ei myydä luukoiraksi. Kovia voivat olla vain ne, jotka voivat olla satavarmoja että heille ei tapahdu mitään pahaa. Mutta he eivät ole lukeneet Päätaloaan ajatuksella.
Alkaahan koko kirjasarja pikkuhiljaa vaurauttaan kasvattavan perheen kuvaukselle. Miten isä-Hermanni niittää mainetta ahkerana ja tunnollisena työmiehenä, kunnes astuu "herranpaskaan" eli pääsee lähes ennen kuulumattomalle kuukausipalkalle ja työnjohtajaksi. Kunnes onnettomuus iskee: isä saa keuhkokuumeen, jonka seurauksena jo entuudestaankin hieman hataralla pohjalla ollut mielenterveys sortuu. Ja perhe putoaa kunnanelätiksi ja suorastaan kerjäläisiksi ja ainoastaan se, että talossa on lähes aikuinen mies (13-vuotias Päätalo itse) joka lähtee töihin, pitää perheen kasassa.
Päätaloja kannattaa lukea, kerronta on värikästä jo kadonneen maailman kuvausta monine värikkäine hahmoineen. Kirjojen pituutta ei kannata pelästyä eikä kuvauksia: kuvaukset eivät ole kovinkaan puisevia, tai jos ovat, niin niiden yli voi hyppiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti