Keskustelupalstoilla kohistaan. Ilmeisesti joukko savonlinnalaisia esiteinejä (12-14-vuotiaita pojankössejä) latasi Youtubeen videon hupaisasta tempauksestaan. Huojuvassa kamerakuvassa näkyy kadunvarrella kävelevä mummo ja taustalla kuuluu kuvaajan ja kavereiden hermostunut hihitys. Sitten yksi pojista juoksee mummon luo ja kaataa tämän ojanpientarelle. Sitten juostaan nauraen karkuun ja kokoonnutaan vähän matkan päähän nauramaan ja ihastelemaan kaverin rohkeutta. Sitten koko seikkailu ladattiin nettiin muidenkin naurettavaksi.
Youtube poisti videon sivuiltaan, mutta mikä on internettiin laitettu, jää internettiin. Moni oli kerinnyt videon jo ladata itselleen ja se on postattu muille videopalvelimille. Linkkiä levitetään ahkerasti eri foorumeilla, mutta ei ihastelumielessä. Poikia yritetään tunnistaa ja osittain on siinä ilmeisesti onnistuttukin. Yleinen lynkkausmieliala leviää.
Toisaalla Amerikassa joukko teinejä päätti pitää hauskaa 68-vuotiaan bussivalvoja Karen Kleinin kustannuksella. Teinipoitsut ja -pimatsut huutelivat erilaisia solvauksia valvojalle niin kauan kunnes tämä alkoi itkeä. Tämäkin huvittelu kuvattiin ja pistettiin nettiin, mistä sen löysivät ne, joiden mielestä itkevässä mummossa ei ollutkaan mitään hauskaa. Syntyi meteli ja yleinen lynkkausmieliala.
Mutta ei saa erehtyä luulemaan että tämä on vain tämän ajan ilmiö. Olen tavannut useita aikuisia, jotka muistelevat miten hekin kouluaikoina kiusasivat armotta sijaisopettajia. Olenpahan siihen itsekin omalla tavallani osallistunut, jos en muuten, niin nauramalla mukana. Jotkut kertovat myös opettajien itkuun purskahtamisista ja se on jäänyt kertojan mieleen elämään jonkinlaisena sankaritarinana. Tuonkaltaiseen julmuuteen on syyllistynyt meistä varmaan jokainen.
Se miten nykyinen julmuus eroaa entisestä julmuudesta on tämä taipumus kuvata ja levittää oma hauskanpito. Ilmiölle on kuulemma nimikin, "Happy Slapping", joka alkoi kuulemma levitä Britanniasta vuonna 2004.
Kaiketi siitä omasta julmuudesta ja pimeydestä kertoo sekin, että sitä toivoo, että nämä tämän maailman mummojen itkettäjät saisivat kunnolla köniinsä. Samanaikaisesti omissa ajatuksissaan tajuaa ristiriidan: väkivallallako ratkaistaan väkivallan aiheuttamat ongelmat? Ja samanaikaisesti siinäkin tajuaa ristiriidan: jossainhan sen rajan on mentävä, jonka ylittämisen jälkeen palaute ei ole enää ymmärtävää ja oikaisevaa, vaan välitön ja ankara. Jos ymmärrys ei riitä niin monimutkaiseen asiaan kuin empatiaan, niin tulisiko sitten pelon hallita?
Youtube poisti videon sivuiltaan, mutta mikä on internettiin laitettu, jää internettiin. Moni oli kerinnyt videon jo ladata itselleen ja se on postattu muille videopalvelimille. Linkkiä levitetään ahkerasti eri foorumeilla, mutta ei ihastelumielessä. Poikia yritetään tunnistaa ja osittain on siinä ilmeisesti onnistuttukin. Yleinen lynkkausmieliala leviää.
Toisaalla Amerikassa joukko teinejä päätti pitää hauskaa 68-vuotiaan bussivalvoja Karen Kleinin kustannuksella. Teinipoitsut ja -pimatsut huutelivat erilaisia solvauksia valvojalle niin kauan kunnes tämä alkoi itkeä. Tämäkin huvittelu kuvattiin ja pistettiin nettiin, mistä sen löysivät ne, joiden mielestä itkevässä mummossa ei ollutkaan mitään hauskaa. Syntyi meteli ja yleinen lynkkausmieliala.
Mutta ei saa erehtyä luulemaan että tämä on vain tämän ajan ilmiö. Olen tavannut useita aikuisia, jotka muistelevat miten hekin kouluaikoina kiusasivat armotta sijaisopettajia. Olenpahan siihen itsekin omalla tavallani osallistunut, jos en muuten, niin nauramalla mukana. Jotkut kertovat myös opettajien itkuun purskahtamisista ja se on jäänyt kertojan mieleen elämään jonkinlaisena sankaritarinana. Tuonkaltaiseen julmuuteen on syyllistynyt meistä varmaan jokainen.
Se miten nykyinen julmuus eroaa entisestä julmuudesta on tämä taipumus kuvata ja levittää oma hauskanpito. Ilmiölle on kuulemma nimikin, "Happy Slapping", joka alkoi kuulemma levitä Britanniasta vuonna 2004.
Kaiketi siitä omasta julmuudesta ja pimeydestä kertoo sekin, että sitä toivoo, että nämä tämän maailman mummojen itkettäjät saisivat kunnolla köniinsä. Samanaikaisesti omissa ajatuksissaan tajuaa ristiriidan: väkivallallako ratkaistaan väkivallan aiheuttamat ongelmat? Ja samanaikaisesti siinäkin tajuaa ristiriidan: jossainhan sen rajan on mentävä, jonka ylittämisen jälkeen palaute ei ole enää ymmärtävää ja oikaisevaa, vaan välitön ja ankara. Jos ymmärrys ei riitä niin monimutkaiseen asiaan kuin empatiaan, niin tulisiko sitten pelon hallita?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti