Oli sulkemisaika. Seisoin ulko-ovilla ja tarkistin kännykästä kellonajan. Silloin ohitseni käveli natiainen, vaahtosammuttimen kokoinen, pellavatukka. XY-kromosomit. Naama täynnä tussinviivoja ja piirretyt viikset ylähuulen yläpuolella. Katsoi minuun ja hymyili.
"Paska kännykkä."
Käveli vähän matkaa, pysähtyi ovella ja kääntyi taas katsomaan minua. Hymy leveni entisestään.
"Paska vartija."
Sen sanottuaan livahti ulos. Ovet napsahtivat kiinni. Minä jäin pyörittelemään päätäni. Kohta sama pellavapää kävelee suljettujen ovien ohi, siskonsa kanssa. Ja keskisormi pystyssä. Nyt molemmat nauroivat. Minä katselin niiden menoa. Kohta ne tulivat ohi uudestaan. Pysähtyivät seisomaan ovien eteen ja nostivat kumpikin keskisormensa pystyyn. Jonkun ajan päästä ne ilmestyivät koputtelemaan ikkunoita, mutta en ollut huomaavinanikaan. Mietin mielessäni, että ennen muinoin vartijat antoivat huutia mokomille penskoille. Mietin että pitäisikö tehdä jotain tajunnanräjäyttävää. Mutta en jaksanut.
Penskojakaan ei enää näkynyt viimeisen kolkuttelun jälkeen. En kaiketi ollut hauska.
Mutta on ne ihania nää nykyajan lapset.
1 kommentti:
Ihanista vanhemmista tulee ihania lapsia...
Lähetä kommentti