Onnellinen jälleennäkeminen

Tänään tapahtui onnellinen jälleennäkeminen, kun kurkistin sänkyni alle ja mitä sieltä löysinkään: rypistyneen, iäksi kadotetuksi luullun 50 euron setelin. Huraa! Olen ylentänyt itseni oman elämäni sankariksi.

Tämä vain osoittaa, että itsepäisyys kannattaa ja kun joku asia tuntuu kadonneen lopullisesti, kannattaa aina vilkaista sängyn alle.

Ehkä tämä on hyvä enne myös uudelle vuodelle 2008?

Nuori ja vähän vanhempi idiootti

Nuori idiootti, sanotaan nyt vaikka että 13-vuotias, käy sukuloimassa ja saa kummitädiltään lahjaksi 100 markkaa. Kotimatkalla nuori idiootti alkaa pelkäämään, että raha kenties putoaa taskusta tai joutuu muuten vain hukkateille. Joten mitä hän tekee? Pistää satasen kenkäänsä. Miksi? Kuka tietää.

Tämän jälkeen sankari voikin rauhallisin mielin ottaa nokoset automatkalla, mutta kas kummaa; kotiin päästyään hän ei enää muista koko rahaa. Satanen palautuu hänen mieleensä itse asiassa vasta muutamaa päivää myöhemmin, jolloin sitä tietenkään ei enää löydy etsinnöistä huolimatta. Ei kengästä, ei sukanpohjasta, ei eteisen lattialta, ei etupihalta eikä autosta. Yllättäen.

Mutta ei siinä vielä kaikki: vuosia myöhemmin, jolloin idiootti on täyttänyt jo 25-vuotta, hän saa samalta kummitädiltä taas rahalahjan. Tällä kertaa 50 euroa. Tätä rahaa hän ei enää sullo kenkäänsä (jotain on siis opittu) vaan pistää sen taskuunsa. Ja unohtaa sen sinne. Raha palautuu hänen mieleensä ohimennen, kun hän ihmettelee miksei hänellä olekaan käteistä lompakossa, vaikka jonkin näköinen epämääräinen muistikuva siitä, että käteistä pitäisikin olla, käykin hänen mielessään. Sen kummempia reaktioita kummastus ei kuitenkaan aiheuta.

Kunnes vasta useita päiviä myöhemmin, jolloin vanhempi idiootti todella muistaa että rahaa pitäisi sittenkin olla käteismuodossa. Ja että se raha taisi jäädä sen yhden paidan taskuun, eikä mennytkään lompakkoon, mihin se oli tarkoitettu. Siinä vaiheessa paita on jo kertaalleen pesty, kuivattu, viikattu ja pistetty vaatekaappiin. Eikä raha enää ole sen taskussa. Yllättäen.

Nyt kysymys sitten kuuluukin: kehtaanko kysellä perheeltäni ovatko he nähneet yksinäistä viiskymppistä?

Nukkumisesta

Aina joskus sitä tulee eteen päiviä, jolloin oikeasti tuntuu, että parempi vaihtoehto olisi yksinkertaisesti vain ollut jäädä nukkumaan ja katsoa josko huomenna menisi jo paremmin. Joskus sitä vain nousee väärällä jalalla vuoteesta ja ainakin minulla se monesti jo kertoo siitä, millainen lopustakin päivästä on tulossa.

Uneen pakenemiseen sisältyy toisaalta kuitenkin tiettyjä vaaroja, jotka ovat tulleet itsellenikin tutuksi. Ihminen ei voi paeta kaikkea mitä eteen tulee, vaan ongelmat on kuitenkin kohdattava. Eikä kaikkea ehkä kannattaisi ottaa niin vakavasti.

Joskus se vain on helpommin sanottu kuin tehty.

Joulun kiloja

Tänään vietetään tapanin- eli Stefanoksen päivää, yhtä harvoista pyhimysjuhlista, joka on jäänyt Suomen luterilaisen kirkon kirkkokalenteriin uskonpuhdistuksen jälkeen. Piakkoin on sitten toinen pyhimysjuhla eli Viattomien lasten päivä. Mielenkiitoinen ilmiö suomalaisessa kirkollisuudessa on se, että pyhimyksiä kuitenkin hyvin harvoin käsitellään saarnoissa, edes heidän omina pyhinään. Olemme protestantteja paljon tiukemmin kuin ymmärrämmekään ja joskus se näkyy vähän yllättävissäkin asioissa.

Kun kuuluu niihin onnellisiin, joka ei omista vaakaa, on oman painon arviointi hieman hankalaa. Se myös antaa mahdollisuudet rajattomaan itsensä huijaamiseen. En minä ole lihonnut, vaikka vaatteet eivät kunnolla mahdukaan kiinni, aina ne on tiukat olleet. En minä ole lihonnut, vaikka kasvot aika pyöreiltä peilikuvassa näyttävätkin, meidän suvun miehet ovat luonnostaan pyöreäkasvoisia. En minä ole lihonnut, vaikka massu tuntuukin olevan tavallista useammin tiellä, se on vain optinen harha, joka johtuu siitä, että mietin massuani.

Kunnes sitä sitten menee kylään paikkaan, jossa on vaaka. Minunkin kykyni huijata itseäni ovat rajalliset, kun vaaka näyttää aika selkeitä lukuja. Kyllä, vaaka voi joskus valehdella kilon pari suuntaan tai toiseen. Kyllä, ei pitäisi mennä vaa'alle vastasyöneenä. Ja kyllä, pitäisi vähän vähentää päällysvaatteita, koska ne lisäävät painoa. Mikään näistä asioista tuskin kuitenkaan lisää painoa kymmenen kiloa, vaan osa on ihan sitä itseään. Pakko on myöntää itselleen, että keväällä laihdutetut kilot ovat tulleet takaisin kotiin.

Ja taas voi tehdä uudenvuodenlupauksen, vaikka aikanaan naureskeli niille, jotka sellaisia tekivät.

Lupaan laihduttaa ensi vuonna.

Kuusen kynttilät

Jouluvalmistelut ovat meillä täyttä päätä käynnissä. Koska jouluvalmistelut ovat yleensä se osa joulua, josta juhlamieli ja iloinen yhdessäolo saattavat olla kaukana, tein omat johtopäätökseni hetken valmisteluun liittyvää keskustelua kuunneltuani, ja menin huoneeseeni jaloista pois. Sammutin valot ja otin nokoset, kun en muutakaan keksinyt.

Oliko itsekästä? No, oli.

Hetki sitten minut käytiin herättämässä laittamaan kuusen kynttilöitä. Se on sellainen tekniikka-asia, jonka tekemiseen minunkin taitoni riittävät.

Kuusen kynttilöiden ripustaminen on sellainen viha-rakkaus-tunteita herättävä asia. Kun kuusenkynttilät on ihan solmussa, kukaan ei oikein tiedä miten tuo nippu saataisiin auki ja joku toistuvasti tallustaa niin läheltä maassa olevia kynttilöitä että rusahdus kynttilän rikkoutuessa jalan alla on enemmän kun lähellä, niin sanomista saattaa tulla. Sitten pitää tietysti vielä saada se tuskalla ja hiellä avattu nippu kuusen oksille jotenkin järkevästi. Joskus käy vielä niinkin, että siinä vaiheessa, kun töpseli tuikataan seinään, huomataan että joku lamppu on palanut.

Mutta kaikesta tästä huolimatta, kyllä tuo kuusi kynttilöineen silti aina loppupeleissä on kaunis. Ja kuusenkynttiöiden ripustaminenkin oli itse asiassa hauskaa. Ensi vuonna uudestaan.

Miksi tämä blogi

Miksi alkaa kirjoittaa blogia, vaikka internetissä on valtaisa määrä tekstejä, joiden asiapitoisuus ja hauskuus tulee taatusti ylittämään kaiken, mitä tähän blogiin mahdollisesti koskaan tullaan kirjoittamaan?

Tätä kysymystä jokainen, joka haluaa kirjoittaa julkista tekstiä, luultavasti itseltään kysyy. Enkä minäkään ole poikkeus. Mikä minun jutuissani on sellaista, että en voi kirjoittaa niitä vain pöytälaatikkoon omaksi ilokseni, vaan haluan että koko maailmalla (tai ainakin sillä osalla maailmaa, joka ymmärtää suomea) on teoreettiset mahdollisuudet lukea niitä?

Kerron, kun keksin vastauksen.