Lapset jumalanpalveluksessa

Seurakuntani kirkkoon on toivon mukaan pian tulossa leikkinurkka lapsille. Kovasti sitä ainakin suunnitellaan. Toivon nurkkauksen onnistuvan, sillä lapset tuovat jumalanpalvelukseen elämää. Lapsissa on "pyhää huolettomuutta", rohkeutta liikkua kirkossa, joka vapauttaa muidenkin olemusta. Lapset ymmärtävät mystiikasta lähes automaattisesti enemmän kuin aikuiset. Ei lapselle ole vaikeuksia mennä ehtoolliselle syömään "jeesusleipää". Aikuinen kipuilee, ihmettelee ja pilkkaa, kun ei ymmärrä.


Joskus toki lapsista lähtevä vapauden ääni on kovaäänistä. Väittäisin kuitenkin julmasti, että yhteisön kypsyys mitataan sen suhtautumisessa lapsiin. Jos aikuiset polttavat päreensä siitä, että lapsi nauraa tai pitää ajoittain kovaa ääntä kirkossa tai ottaa juoksuspurtit kirkon "juoksukäytävällä" (kuten eräs pikkainen luonnehti kirkon pääkäytävää) tai menee vaikka alttarin ääreen, niin silloin ollaan hakoteillä. Jos aikuisen koko energia menee lapsen toimien kyttäämiseen ja siitä ärsyyntymiseen niin silloin on syytä mennä itseensä ja harjoittaa pitkää pinnaa kilvoittelun kannalta. Eihän se aina ole helppoa, koska joskus sitä vain on väsynyt tai muuten vain pahalla päällä. Inhimillistä, mutta asia, josta tulee kilvoitella.


Toki on olemassa myös ihan häiritsevääkin meteliä. Kirkko ei ole kuitenkaan mikään temppurata, jossa mikä tahansa temppuilu ja riehuminen on ok.  Silloin on vanhempien tehtävä puuttua siihen esim. viemällä lapsi sinne leikkipisteellä tai käymällä ulkona. Mutta mielestäni häiritsevän metelin kynnys saa olla korkea. Itkeminen ei ole häiritsevää meteliä. Leikkiminen ei ole häiritsevää meteliä. Kirkon käytävillä vaeltelu ei ole häiritsevää meteliä
.
Ja koska tämäkään ei ole itsestäänselvyys:  lasta eivät ojenna muut kuin vanhemmat. Lapsen vanhemmille ei käydä äksyilemässä toimituksen jälkeen.


Tietysti jos yhteisö on sitä mieltä, että tässä Herran huoneessa ei saa seurakunnasta kuulua muuta ääntä kuin kevyttä pintahengitystä, niin mikäs siinä sitten. Parinkymmenen vuoden päästä voidaankin sitten laittaa ovet säppiin.

Kirkko ja maailma palaa

Uutinen Ylivieskan kirkon palosta järkyttää. Tekijä on saatu kiinni, mutta motiivista ei ole vielä kerrottu. Sen verran tosin, että alkoholilla ei ole ollut osuutta asiaan. Netti kuohuu: osa on järkyttyneitä, osa vahingoniloisia. Osa uskoo, että tekijänä olisi maahanmuuttaja (joka tosin uutisoinnin mukaan ei voi pitää paikkaansa, tekijä on "kantasuomalainen"). Osa taas uskoo, että tuhotyön takana olisi Soldiers of Odin tai heidän "kannattajakuntaansa" varsinkin nyt kun arkkipiispa Mäkinen sanoi, että kirkko tarpeen vaatiessa toteuttaa tehtäväänsä suojella ja suojelisi myös kielteisen maahantulopäätöksen saaneita turvapaikanhakijoita.


Netti tulvii pahaa oloa, joka tarttuu. Luin kirjoituksen, jossa nainen kertoi saamastaan paniikkikohtauksesta yölinjan bussissa. Kohtauksen alkaessa bussissa oli välikohtaus, kun kaksi tummaihoista nuorta miestä oli yrittänyt päästä kyytiin, mutta rahaa ei ollut tarpeeksi. Muut matkustajat olivat raivostuneet ja verbaalisesti ajaneet "neekerit" pihalle. Sitten joku huomasi paniikkikohtauksen saaneen naisen. "Suvakkihuoraa ahdistaa" huudot alkoivat. Huutelijat olivat tavallisen näköisiä keski-ikäisiä ihmisiä, miehiä ja naisia.


Ironian huippu oli, että juuri hetkeä ennen joku huutelijoista oli huutanut, että "täällä Suomessa autetaan vain suomalaisia!". Bussissa hurrattiin. Kahta minuuttia myöhemmin suomalainen olisi tarvinnut apua. Ei tullut. Ei huutajalta, ei hurraajilta.


Ja sitten on tietysti Brysselin tapahtumat, joihin eivät sanat riitä.


Ihmisen pahuus ja tekopyhyys on järkyttävää. Uutiset ovat kamalia.


Mutta siteerataan tähän loppuun Ylivieskan kirkkoherraa:


"Meillä on tämä uutinen, joka on suuri valtakunnan uutinen, mutta kirkolla on vieläkin suurempi uutinen tiedotettavana. Se on se vanha ja tuttu: Kristus on ylösnoussut. Se on kaikkein tärkein uutinen. Vaikka kirkko on palanut ja menetetty, Kristus on ylösnoussut ja se on elämän ja toivon viesti."


Kristus nousi kuolleista, kuolemalla kuoleman voitti ja haudoissa oleville elämän antoi.

Jesus, I need you now

Tämä kappale summaa omatkin ajatukseni piinaviikosta: pelko, tuska, epäily ja toivo siitä, että Jeesus kuitenkin olisi ja muistaisi, vaikka järki, tämä maailma ja Saatana muuta väittäisivät.

Road ragea

Ajelin tuossa kerran yöaikaan kotia kohti. Oli talvi, tie oli jäässä ja lumessa, pimeä ja maantiellä 80 kilometrin nopeusrajoitus ja paljon nopeusvalvontakameroita. Laitoin auton vakionopeussäätimellä vauhdiksi n. 80-82 kilometriä. Navigaattoria minulla ei ollut, joten ei ollut myöskään valvontakameravaroitusta.

Sitten taakseni ilmestyi täysperävaunullinen rekka. Hyvin nopeasti ja hyvin lähelle. Mäessä se lähti yrittämään ohitusta ohituskaistalla, minä hiljensin vauhtia jotta se pääsisi lähelle. Ei päässyt, vaan jättäytyi taakse. Minä painoin kaasua, jotta rekka ei hyytyisi mäkeen.

Mutta ilmeisesti tämä vain ärsytti kuskia. Rekka ilmestyi taas takapoksiin kiinni, minä nostin vähän nopeuttani, mutta en liikaa. Ei riittänyt, rekka ajoi yhä kiinni. Siinä sitten köröteltiin. Minä painoin aina ylämäessä kaasua ja yritin pitää kohtuullista vauhtia alamäessäkin, mutta en kuitenkaan suostunut menemään ylinopeudelle. Rekka puski puskuriin kiinni. Sitten se räväytti pitkät päälle ja ajeltiin niin sitten hetkellisesti.

Mielelläni olisin väistänyt vaikka bussipysäkille, mutta koska tie oli pimeä ei niitä ehtinyt nähdä kunnolla. Ja kun tie oli lumijäässä ja rekka persiissä, niin ei oikein houkuttanut jarrutella ettei rekka aja yli. Mentiin siis peräkanaa kunnes sain vihdoin ajettua alta pois. Rekka paahtoi ohi ja kiihdytti nopeutensa sinne vähän yli 100 kilometriin tunnissa.

"Mielenkiintoinen" tilanne kaiken kaikkiaan. En tiedä olisiko pitänyt ajaa vain lujempaa, jotta rekkakuski olisi ollut tyytyväinen. Toisaalta sakkoja hän tuskin olisi ilmestynyt maksamaan. Ja myönnä kyllä, että sen verran minuakin otti päähän kuskin ajotapa, että kun nopeusrajoitus nousi sataan aina ajoittain, nostin nopeuden sinne. Ja sitten taas lainkuuliaisesti laskin nopeuden, kun laki ja liikenneolot niin vaativat. Että en sitten tiedä kumpi oli suurempi ääliö.

Ravintola

Kävin tuossa eräässä ravintolassa, itse asiassa samassa, jossa vuosia sitten tilasin grillipihvin paistetulla tomaatilla ja sain grillipihvin ketsupilla. Nyt tilasin häräntaskun, jossa täytteenä olisi listan mukaan ollut juustoa ja kinkkua.

Sain häräntaskun, jonka täytteenä oli juustoa ja katkarapuja.

En palauttanut ruokaa, söin pois ja maku oli ihan ok. Naurattikin vähän tämä varsin yllättävä täyte. En tiedä oliko kyseessä virhe vai mikä ihmeen lapsus keittiön puolelta. En sanonut mitään.

Vasta jälkeenpäin mietin, että asiallinen vastaus ihan jo ravintolankin kannalta olisi kuitenkin ollut valittaa. Hoksaisivat silloin, että tällaisia virheitä ei saisi tapahtua tai että tämänkaltaista oma-aloitteellisuutta ei saisi harrastaa. Ei ole hyvä juttu laittaa ihmisten lautasille ruoka-aineita kysymättä, kun erilaisia allergioita on paljon. Äyriäiset ovat varsinkin laji, jonka laittaminen ylläri-pyllärinä jonkun ruokaan voi johtaa toiseen vielä vakavampaan ylläri-pylläriin

Viimeinen sana

Tänään ajelin autolla, kun yllättäen pimeydestä loikkasi tielle suoraan auton eteen kaksi valkohäntäpeuraa. Painoin jarrua ja uuden auton jarrut toimivat, auto pysähtyi ja viimeinen peura ymmärsi kääntyä 180 astetta ja palata takaisin. Jos se ei olisi tehnyt niin tai jos jarrut eivät olisi toimineet, niin törmäys olisi ollut hyvin todennäköinen.

Peurakolari tuskin olisi ollut itselle kohtalokas, mutta aloin silti miettiä, että mitä jos tielle loikkaajana olisi ollut hirvi? Ja olisin siihen törmännyt? Mitkä olisivat olleet viimeiset sanani kohtalokkaassa kolarissa?

Joskus ihmiset sanovat viimeisinä sanoinaan jaloja, syvällisiä ajatuksia. Minun viimeinen sanani olisi ollut tässä tapauksessa "vittu!"

Miten muuttaa itseään syvällisemmäksi tai edes sivistyneemmäksi primitiivireaktion hetkellä (kyselen pikkaisen pilke silmäkulmassa).

Kuitenkin, armollista Vapahtajan syntymäjuhlaa kaikille!

Luolapoika Rai

Hopeanuolen lisäksi lapsena katselin tätä animea: Luolapoika Rai. Ruotsinkielellä dupattuna, mitään en tajunnut, varsinkin kun VHS-videoita lainailtiin mistä sattui eikä suinkaan aina kronologisessa järjestyksessä.

Ja aiheuttivatpa nämä seikkailut myös lapsi-Jussille sen harhaluulon, että dinosaurukset ja ihmiset elivät yhtä aikaa maan päällä. Tarina alkaa, kun jossain syntyy poikalapsi, valkoihoinen muista ihmisistä poiketen. Tarzanin tavoin tämän pojan eli Luolapoika Rain kasvattaa apina, verivihollisena on yksisilmäinen tyrannosaurus rex nimeltä Tyrano, sitten lähdetään etsimään Rain kadonnutta äitiä yhdessä sisaruspari Ranin ja Donin kanssa. Joka paikkaan juostaan. Toiminta on veristä ja armotonta, eli ei tämäkään varsinaisesti ihan pienille lapsille tarkoitettu filmi ole, vaikka sitä aikoinaan Makuunista löysikin samasta hyllystä Aku Ankan koottujen seikkailujen kanssa.

Ainakin osa jaksoista löytyy netistä ruotsiksi dupattuina. Mitään en edelleenkään juuri tajua ja ruotsinkielinen ääniraita, jossa ääninäyttelijät näyttelevät hengästymistä tuo mieleen välillä ihan toisenlaiset filmit. Mutta onpa taas hauska nostalgiatrippi ja vaikka piirrosjälki on välillä heikkoa, niin ei tarina ole pahasti vanhentunut.