Sen purkaus

Iltasanomissa oli pitkä juttu pelosta. Kopioin sen nyt tähän kokonaisena:

Tämän lama teki: opetti suomalaiset pelkäämään

Suomessa ja Britanniassa on enemmän valvontakameroita kuin missään muualla Euroopassa.

Vartiointiliikkeet kauppaavat palvelujaan jo kodeille. Suomi on rikostilastojenkin perusteella turvallisempi maa kuin koskaan aiemmin, mutta ihmiset pelkäävät yhä enemmän, että joku vieras käy kimppuun tai kotiin.

- Neuvostoliiton romahtamisen ja sitä seuranneen laman jälkeen asiat, jotka olivat olleet pysyviä, eivät enää olleet sellaisia. Epävarmuus liittyi toimeentuloon ja työhön. Niihin aikoihin alkoi katuturvallisuudesta puhuminen, ajoittaa akatemiatutkija Hille Koskela ihmisten turvattomuuden tunteen nousun.

Laman aikana rikollisuus jopa laski, mutta pelko kasvoi. Tästä syntynyttä noidankehää Koskela kuvaa teoksessaan Pelkokierre.

-Muutoksia ei tapahtunut rikollisuudessa, vaan tapa puhua niistä muuttui. Ihmiset alkoivat puhua ja uskotella, että maailma todella oli muuttunut vaarallisemmaksi.

He alkoivat ostaa tavaroita ja palveluita, joita heille myytiin sanalla "turvallisuus".

Oman osansa soppaan on tarjonnut media. Oikeuspoliittinen tutkimuslaitoksen mukaan rikosuutisten suoltaminen lisääntyi voimakkaasti vuoden 1988 jälkeen sekä tv-uutisissa että sanomalehdissä. Epätyypilliset raakuudet alkoivatkin tuntua yleisiltä.

Kaupungin valvovat silmät

Laman jälkeen vartijat rantautuvat pikkuhiljaa suomalaiseen kaupunkikuvaan ja seinille ryhdyttiin ripustelemaan kameroita.

-1990-luvulla vartijoita oli teollisuusalueilla. Sitten ne pikkuhiljaa tulivat asemille ja terminaalialueille ja sitten yksittäisiin kauppoihin ja kioskeihin. Nyt vartiointiliikkeet myyvät netissä palvelujaan yksityiskodeille.

Monista julkisista tiloista, joihin aiemmin pääsi kuka vaan, tuli puolijulkisia: sinne mennään nyt vartijan tai valvontakameran silmien alta. Nämä silmät valikoivat, esimerkiksi kauppakeskuksessa, kuka ei näytä kuuluvan joukkoon.

-Kaupunkitila on epätasa-arvoistunut. Yhä vähemmän on mahdollisuuksia olla kaupungilla käyttämättä rahaa. Valtaväestöön kuuluvat niin sanotut kunnon kansalaiset säilyttävät samat oikeudet, mutta marginaaliset ryhmät ovat joutuneet koville, eli asunnottomat, alkoholistit ja nuorisoryhmät. Heitä tuupitaan pois ja heitä myös pelätään, vaikka he ovat yhteiskunnassa heikoimmilla, usein avun tarpeessa.

Koskela lisää, että pelon kulttuurissa ihmisten erilaisuutta hyväksytään yhä vähemmän, ja entistä helpommin erilainen käytös mielletään häiriöksi. Tämä pätee etenkin nuoriin, joiden "huonoja" tapoja Suomessa on taivasteltu aina.

Ulos pelon kierteestä

Pelon kierteestä pääsee pois, mutta se vaatii rohkeutta. Koskela kiittelee opettajakuntaa, joka ei koulusurmista huolimatta ole halunnut vartijoita kouluihin. Millaisia aikuisia kasvaisikaan vartijoiden välitunnilla valvomista lapsista? Kysymys on lopulta valinnoista.

-Meillä on puhuttu esimerkiksi terveydenhuoltohenkilökunnan karmeasta työtaakasta, ja samaan aikaan heidän työhönsä tulee myös turvattomuuskysymyksiä. Ne ratkaistaan hankkimalla vartijoita.

Koskela kritisoikin, miksei palkata lisää hoitajia niin, että heillä olisi aikaa ja voimia selvitä ongelmallisistakin tapauksista puhumalla.

Terveellä järjellä selviää myös kaupungilla. Koskela rohkaisee ihmisiä välttämään turhaa oman elämänsä rajoittamista.

-Jos pyörii Helsingin keskustassa perjantai-iltana, 99-prosenttisesti ikävät tapahtumat mitä näkee ovat surullisia ja säälittäviä, eivät pelottavia.
STT

Linkki uutiseen: http://www.iltasanomat.fi/uutiset/kotimaa/uutinen.asp?id=1732170

Sitten kommentit:

"-1990-luvulla vartijoita oli teollisuusalueilla. Sitten ne pikkuhiljaa tulivat asemille ja terminaalialueille ja sitten yksittäisiin kauppoihin ja kioskeihin. Nyt vartiointiliikkeet myyvät netissä palvelujaan yksityiskodeille."

NE?!? Ikään kuin kyse olisi jostain eliölajista, eräänlaisesta hirvikärpäsestä, joka on pikkuhiljaa levittäytynyt uusille alueille. Ja että niiden levittäytyminen on ollut täysin turhaa, vartiointiliikkeiden omaa propagandaa, joka on luonut perusteettoman turvattomuuden tunteen. Koska Helsingin keskustan perjantai-illan tapahtumat ovat vain "surullisia" eivät pelottavia. Sitäkään ei myönnetä, että ehkä lisääntyneen valvonnan ja siistiytyneiden rikostilastojen välillä voisi olla jokin yhteys.

Samaa elitistä halveksuntaa tutkija osoittaa tässä lauseessa: Koskela kritisoikin, miksei palkata lisää hoitajia niin, että heillä olisi aikaa ja voimia selvitä ongelmallisistakin tapauksista puhumalla.

Voisiko se mitenkään johtua siitä, että on olemassa ihmisiä, joille voi puhua äänensä käheäksi ja silti lopputuloksena keräät hampaasi lattialta? Voisiko olla, että rikollisuuden tyyppi on ihan oikeasti muuttunut, niin että "niitä" (vartijoita) oikeasti tarvitaan muuallakin kuin teollisuusalueella?

Tähän voisi tietysti todeta, että rikollisuuden tyyypi ei ole muuttunut. Aina on mahdollista sääliä ja ymmärtää onnetonta tekijää. Teho-osastolle hakattu hoitaja on "surullinen yksittäistapaus". Aina on mahdollista sääliä ja ymmärtää onnetonta tekijää. Samalla saa kivasti syyllistettyä uhrin. Miksei puhunut?

Ehdottomasti on totta, että Suomessa on pelon kulttuuri. Täällä pelätään paljon sellaista, mikä ei ole tarpeellista. Se ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että siihen on ajoittain myös aihetta. Suomi ei ole eikä ole koskaan ollut sellainen lintukoto kuin moni "hoidetaan asiat puhumalla"-tyyppi haluaisi ajatella. Heille ajatus siitä, että joku voi oikeasti olla väkivaltainen kusipää on täysin vieras. Ja samalla myös ajatus siitä, että maailmassa tarvitaan ryhmiä, jotka tarvittaessa käyttävät hallittua väkivaltaa estääkseen hallitsemattoman väkivallan, on kauhistus.

Tai sitten otin vain nokkiini siitä, että minua ja kollegoitani, jotka vastoin yleistä luuloa ovat hienoja, täysin normaaleja nuoria miehiä ja naisia, on kutsuttu "niiksi". Artikkelissa, jossa samanaikaisesti voivotellaan yhteiskunnan eriarvoistumista.

Koirajuttuja

Pidän kovasti snautsereista ja haaveenani on, että jonain päivänä minulla olisi ihkaoma kääpiö-, suur- tai ihan vaan tavallinen snautseri. Pidän kyseisten koirien ulkonäöstä ja käppänäkokemukseni perusteella myös käppänän luonteesta.

Mutta, mutta.... Minä en pidä trimmaamisesta. Nykyinen käppänä ajellaan koneella aina kun alkaa näyttää siltä, että nyt se olisi tarpeen. Kyseinen toimenpide on luultavasti pilannut sen turkin laadun ja muuta hirveää, koira ei ole siitä valittanut. Ei se tietenkään ajelemisesta pidä, mutta ei se pitänyt nyppimisestäkään.

Enkä pidä näyttelyistä. Eivät kiinnosta.

Mistä siis löydän kasvattajan, joka myisi minulle käppänän, snautserin tai suursnautserin, jos jo heti ilmoitan, että meillä ajellaan ja näytelmissä ei käydä? Palveluskoiralajit kyllä kiinnostavat, eli suursnautserin kasvattajia se varmasti helpottaa.

Tunnen alemmuutta, kun partanaamakeskusteluissa puhutaan innolla nyppimisistä ja näyttelyistä.

Jänönen

Kuten kaikki opintojani viime aikoina seuranneet tietävät, minulla on vahva taipumus olla saamaton. Tai saamaton on oikeastaan väärä sana: minulla on taipumus asettaa rima itselleni niin korkealle, että lopulta en edes yritä ylittää sitä, vaan luovutan.

Niin kävi, kun lupasin kirjoittaa eräästä kirjasta arvostelun. Ahdistus rinnassani polttaen jouduin nyt lähettämään vilpittömät pahoitteluni: lukuisista hyvistä aikeistani huolimatta arvostelu on edelleen kirjoittamatta, vaikka sain lisäaikaakin. Minua hävettää, enkä kehtaa enää näyttää naamaani. Koen olevani epäonnistunut ja epäluotettava. Arvostan rehellisyyttä ja sanansa pitämistä, enkä ole nyt täyttänyt itse näitä vaatimuksiani syistä joita en kunnolla itsekään ymmärrä. Miten voi olla näin vaikeaa tarttua kynään (tai siis tässä tapauksessa näppäimistöön) ja kirjoittaa kolme sivua tekstiä?

Minkä lisäksi olen ällöttävän hyvä näemmä kerjäämään sääliä ja ymmärrystä.

Autuaaksijulistus

Autuaita ne, joilla on vähän mielikuvitusta. Heidän kaltaisensa voivat sulkea öiseen aikaan ison, pimeän hallin.

Nimimerkillä "tuo äänihän kuulostaa siltä kuin joku lapsi nauraisi. Kummitteleekohan täällä?" Ja loppuaika menikin virsiä hyräillen, koska kun mekkaloi tarpeeksi, niin ei ehdi miettiä nauravia lapsikummituksia. Tai ainakaan kovin kovasti.

Liioittelun jalo taito

Ärsytystä: miksi iltapäivälehtien pitää otsikoissaan liioitella asioita aivan typeriin mittasuhteisiin asti?

"Audipomo häpäisi naiset" Ai häpäisi vai? Tuntevatko naiset nyt kaikki jotain suurta kollektiivista häpeää, koska yhden miehen näkemykset naisista ovat sovinistisia?

Tai otsikko, jossa kerrottiin, että naiset katosivat Audi-myymälästä. Millainenkohan väenpaljous noissa myymälöissä yleensä on, kun jo yhdessä päivässä pystytään päättelemään, että yksi sukupuoli boikotoi myymälää?

Tai netin uutinen viime yön tapahtumista BB-talossa: "Peiton alta näkyi pornoa lapsille." Mitkä ihmeen lapset katsovat Big Brotherin 24/7-palvelua netistä kello 1 yöllä? Useimmat törmäävät tähän uutiseen lukemalla asiaa kauhistelevia iltapäivälehtiä ja niiden sivuja.

Nooh, jälkimmäinen otsikko on sittemmin muutettu.

Vaikka itse asiassa ymmärrän pointin. Ihmiset näkevät otsikon, lukevat jutun, ärsyyntyvät älyttömästä otsikoinnista, rähisevät asiasta blogiin ja lukijat menevät ja lukevat saman jutun nähdäkseen, että mistä se rähisöö.

United 93

Televisiosta tulee elokuva "United 93". Se kertoo syyskuun 11. vuonna 2001 neljännestä matkustajalentokoneesta, joka syöksyi pellolle, kun sen matkustajat nousivat taistelemaan koneen kaapanneita terroristeja vastaan pelastaen Luoja ties kuinka monta ihmishenkeä, jotka olisi menetetty, jos kone olisi päässyt alkuperäiseen maaliinsa. Arviohan on, että tämä kone oli tarkoitettu lentämään päin Valkoista taloa, jolloin terroristit olisivat tehneet symbolisen iskun Amerikan poliittista, sotilaallista (Pentagon) ja taloudellista (WTC-tornit) valtaa vastaan.

Tätä kyseistä elokuvaa on kehuttu paljon, koska se ei sorru kansallissankaruutta ja isänmaata ylistäväksi siirapiksi (niin ymmärrettävää kuin sen tekeminen olisikin ollut) vaan kertoo surullisen ja traagisen tarinan.

Tästä huolimatta olen hieman kahden vaiheilla haluanko katsoa tämän elokuvan, jonka loppu on väistämättä surullinen.

Poisto

Jouduin ensimmäistä kertaa poistamaan asiattoman oleskelijan.

Myymälään tuli häirikkö. Mitään asiaa sillä ei ollut, kunhan vaan tunki väkisin sisälle, mellasti ja pelotteli myyjiä. Eikä suostunut poistumaan. Minä tulin paikalle juuri kun henkilökunta yritti turhaan saada häirikköä lähtemään ovesta ulos.

Neuvot, kehotukset ja käskyt eivät tehonneet, joten oli turvauduttava voimakeinoihin. Kannoin häirikön pihalle ja siellä sivunurmikolle, jottei se häiritsisi maksavia asiakkaita tai tulisi liiskatuksi.

Häirikkö oli siis pieni sisilisko.