Mikä teitä pappeja oikein vaivaa

Synodaalikokouksen jumalanpalveluksesta saadut kokemukset kertovat mikä saa jumalanpalveluksen tuntumaan kotoisalta: ensikosketus oli rouva, joka kiukkuisesti tiuskaisten komensi minua ja kollegoita istumaan eturiviin, koska olimme sentään pappeja ja esimerkkejä siis seurakunnalle. "Mikä teitä pappeja oikein vaivaa?" hän ihmetteli vihaisesti ja vierustoverilleenkin totesi, miten hengellisen ammatin valinneiden tulisi ymmärtää osata käyttäytyä.

Ei tullut sellainen olo, että olisipa kiva tulla tänne Jumalan perheväen suureen juhlaan.

Sen sijaan pienen vauvan hymy kirkonpenkissä synnytti olon Jumalan läsnäolosta

Makaronilaatikko ja lopettamisesta

Onkohan yksi aikuisuuden mittari makaronilaatikko? Tein tänään sellaista. Aiempien vuosien kokkailuista huolimatta tämä elämäni ensimmäinen kerta makaronilaatikon parissa sujui itse asiassa vallan hyvin. Aikansa kutakin kaiketi.


Ja ajasta puheen ollen, olen vähän miettinyt tämän blogin kohtaloa. Aloitin sen vuonna 2007 joten se on elänyt hämmentävän kauan blogiksi. Hiljentynyt se toki on, pitkälti tekstien ja täysin kommentien osalta. Tuntuu myös että ei ole itsellä oikein edes kerrottavaa. Tällaista tajunnanvirtaa tämä on ja kukapa näitä nyt lukee, paitsi ehkä tutut. Blogissa pitäisi olla jotain sanottavaa, asiaa, pointtia. Aika on mennyt tällaisten päiväkirjatyyppisten blogien ohi. Nykyisin pitäisi olla Twitterissä tai mitä näitä nyt on. Tai pitää vlogia. Oma naama on niin hirveä, että ei tule onnistumaan.


Mutta joka tapauksessa voinee olla että blogi joko hiljenee piakkoin lopullisesti ja/tai katoaa bittiavaruuteen.

Yhteisöllisyys

Yhteisöllisyys on vaikeaa, mutta samanaikaisesti niin tärkeää. Varsinkin seurakunnissa, sillä kristinuskohan ei ole yksilösuoritus, vaan seurakunta muodostaa "yhden ruumiin, jossa on monta jäsentä". Toisin sanoen seurakunta on Jumalan perhe, yksi porukka, yksi yhteisö, mikä tuodaan ilmi myös Nikea-Konstantinopolin uskontunnustuksessa, joka alkaa sanoille "Me uskomme..." Siis me. Ei "minä" (Apostolinen uskontunnustus on kastetunnustus, ja siksi se on yksikön ensimmäisessä persoonassa). Mutta pääpointti on, että me uskomme yhdessä. Kun minä en jaksa uskoa, voin nojautua toisten uskoon. Kun minä en jaksa, voin antaa taakkani toisten kannettavaksi. Ja sitten aikanaan auttaa toisia kantamaan heidän taakkaansa. Rodney Starkin mielenkiintoisen tutkimuksen "A Rise of Christianity" mukaan juuri tämä altruismi, lähimmäisistä huolehtiminen, muodosti niin vahvan kontrastin antiikin Rooman minä-keskeisemmälle kulttuurille, että kristinusko syrjäytti pakanuuden.

Mutta vaikeaa se on. Varsinkin Suomessa, jossa kaikki haluavat olla yksin. Joten vieras saa kirkossakin istua yksin.

Toki sellaiselle pylvään takana yksin istumisellekin on annettava tilaa, mutta olisiko se niin vaikeaa kuitenkaan käydä tervehtimässä uusia seurakuntalaisia, kirkossa kävijöitä, ja toivottaa heidät tervetulleeksi? Kyllä se ihminen sitten jotenkin näyttää jos ei kiinnosta. Vai onko kyse nimenomaan sen pelosta, että meidät tervehtijät torjutaan? Joten emme edes uskalla tutustua? Tervehtiä? Ennen kuin ihminen on puoli vuotta jaksanut käydä joka sunnuntai messussa. Mutta kuinka moni jaksaa käydä sellaisen koulun ennen yhteisöön hyväksymistä?

Onnistuin

Takana on yksi raskaimmista keväistä pitkään aikaan.


Ja nyt takana on myös yksi onnistuneimmista rippileireistä pitkään pitkään aikaan. Siis leirit ovat aina olleet hyviä, mutta oma fiilis leirien aikana on saattanut mennä todella matalalla: olen aina ollut oman itseni ankarin kriitikko, en ole yleensä pitänyt oppitunneistani tai tavastani olla leirillä tai kyvystäni tukea työkavereita. Paljon on leireistä jäänyt jossiteltavaa ja itsemoitittavaa.


Mutta ei nyt. Olen suorastaan haikea, että leiri on ohi ja päällimmäinen kokemus on, että onnistuin. Ihan oikeasti onnistuin. Oppitunneilla, olemaan nuorten kanssa, olemaan työkavereiden kanssa. Onnistuin olemaan tukena työkavereille, ottamaan roolin, jossa en tuntenut olevani alamittainen tai "pitäiskö mun kuitenkin..." Onnistuin niissäkin tehtävissä, jotka tuntuivat hankalilta.


Onko se todellakin niin, että ihmisen on hajottava voidakseen tulla uudeksi?

Lapset jumalanpalveluksessa

Seurakuntani kirkkoon on toivon mukaan pian tulossa leikkinurkka lapsille. Kovasti sitä ainakin suunnitellaan. Toivon nurkkauksen onnistuvan, sillä lapset tuovat jumalanpalvelukseen elämää. Lapsissa on "pyhää huolettomuutta", rohkeutta liikkua kirkossa, joka vapauttaa muidenkin olemusta. Lapset ymmärtävät mystiikasta lähes automaattisesti enemmän kuin aikuiset. Ei lapselle ole vaikeuksia mennä ehtoolliselle syömään "jeesusleipää". Aikuinen kipuilee, ihmettelee ja pilkkaa, kun ei ymmärrä.


Joskus toki lapsista lähtevä vapauden ääni on kovaäänistä. Väittäisin kuitenkin julmasti, että yhteisön kypsyys mitataan sen suhtautumisessa lapsiin. Jos aikuiset polttavat päreensä siitä, että lapsi nauraa tai pitää ajoittain kovaa ääntä kirkossa tai ottaa juoksuspurtit kirkon "juoksukäytävällä" (kuten eräs pikkainen luonnehti kirkon pääkäytävää) tai menee vaikka alttarin ääreen, niin silloin ollaan hakoteillä. Jos aikuisen koko energia menee lapsen toimien kyttäämiseen ja siitä ärsyyntymiseen niin silloin on syytä mennä itseensä ja harjoittaa pitkää pinnaa kilvoittelun kannalta. Eihän se aina ole helppoa, koska joskus sitä vain on väsynyt tai muuten vain pahalla päällä. Inhimillistä, mutta asia, josta tulee kilvoitella.


Toki on olemassa myös ihan häiritsevääkin meteliä. Kirkko ei ole kuitenkaan mikään temppurata, jossa mikä tahansa temppuilu ja riehuminen on ok.  Silloin on vanhempien tehtävä puuttua siihen esim. viemällä lapsi sinne leikkipisteellä tai käymällä ulkona. Mutta mielestäni häiritsevän metelin kynnys saa olla korkea. Itkeminen ei ole häiritsevää meteliä. Leikkiminen ei ole häiritsevää meteliä. Kirkon käytävillä vaeltelu ei ole häiritsevää meteliä
.
Ja koska tämäkään ei ole itsestäänselvyys:  lasta eivät ojenna muut kuin vanhemmat. Lapsen vanhemmille ei käydä äksyilemässä toimituksen jälkeen.


Tietysti jos yhteisö on sitä mieltä, että tässä Herran huoneessa ei saa seurakunnasta kuulua muuta ääntä kuin kevyttä pintahengitystä, niin mikäs siinä sitten. Parinkymmenen vuoden päästä voidaankin sitten laittaa ovet säppiin.

Kirkko ja maailma palaa

Uutinen Ylivieskan kirkon palosta järkyttää. Tekijä on saatu kiinni, mutta motiivista ei ole vielä kerrottu. Sen verran tosin, että alkoholilla ei ole ollut osuutta asiaan. Netti kuohuu: osa on järkyttyneitä, osa vahingoniloisia. Osa uskoo, että tekijänä olisi maahanmuuttaja (joka tosin uutisoinnin mukaan ei voi pitää paikkaansa, tekijä on "kantasuomalainen"). Osa taas uskoo, että tuhotyön takana olisi Soldiers of Odin tai heidän "kannattajakuntaansa" varsinkin nyt kun arkkipiispa Mäkinen sanoi, että kirkko tarpeen vaatiessa toteuttaa tehtäväänsä suojella ja suojelisi myös kielteisen maahantulopäätöksen saaneita turvapaikanhakijoita.


Netti tulvii pahaa oloa, joka tarttuu. Luin kirjoituksen, jossa nainen kertoi saamastaan paniikkikohtauksesta yölinjan bussissa. Kohtauksen alkaessa bussissa oli välikohtaus, kun kaksi tummaihoista nuorta miestä oli yrittänyt päästä kyytiin, mutta rahaa ei ollut tarpeeksi. Muut matkustajat olivat raivostuneet ja verbaalisesti ajaneet "neekerit" pihalle. Sitten joku huomasi paniikkikohtauksen saaneen naisen. "Suvakkihuoraa ahdistaa" huudot alkoivat. Huutelijat olivat tavallisen näköisiä keski-ikäisiä ihmisiä, miehiä ja naisia.


Ironian huippu oli, että juuri hetkeä ennen joku huutelijoista oli huutanut, että "täällä Suomessa autetaan vain suomalaisia!". Bussissa hurrattiin. Kahta minuuttia myöhemmin suomalainen olisi tarvinnut apua. Ei tullut. Ei huutajalta, ei hurraajilta.


Ja sitten on tietysti Brysselin tapahtumat, joihin eivät sanat riitä.


Ihmisen pahuus ja tekopyhyys on järkyttävää. Uutiset ovat kamalia.


Mutta siteerataan tähän loppuun Ylivieskan kirkkoherraa:


"Meillä on tämä uutinen, joka on suuri valtakunnan uutinen, mutta kirkolla on vieläkin suurempi uutinen tiedotettavana. Se on se vanha ja tuttu: Kristus on ylösnoussut. Se on kaikkein tärkein uutinen. Vaikka kirkko on palanut ja menetetty, Kristus on ylösnoussut ja se on elämän ja toivon viesti."


Kristus nousi kuolleista, kuolemalla kuoleman voitti ja haudoissa oleville elämän antoi.

Jesus, I need you now

Tämä kappale summaa omatkin ajatukseni piinaviikosta: pelko, tuska, epäily ja toivo siitä, että Jeesus kuitenkin olisi ja muistaisi, vaikka järki, tämä maailma ja Saatana muuta väittäisivät.

Road ragea

Ajelin tuossa kerran yöaikaan kotia kohti. Oli talvi, tie oli jäässä ja lumessa, pimeä ja maantiellä 80 kilometrin nopeusrajoitus ja paljon nopeusvalvontakameroita. Laitoin auton vakionopeussäätimellä vauhdiksi n. 80-82 kilometriä. Navigaattoria minulla ei ollut, joten ei ollut myöskään valvontakameravaroitusta.

Sitten taakseni ilmestyi täysperävaunullinen rekka. Hyvin nopeasti ja hyvin lähelle. Mäessä se lähti yrittämään ohitusta ohituskaistalla, minä hiljensin vauhtia jotta se pääsisi lähelle. Ei päässyt, vaan jättäytyi taakse. Minä painoin kaasua, jotta rekka ei hyytyisi mäkeen.

Mutta ilmeisesti tämä vain ärsytti kuskia. Rekka ilmestyi taas takapoksiin kiinni, minä nostin vähän nopeuttani, mutta en liikaa. Ei riittänyt, rekka ajoi yhä kiinni. Siinä sitten köröteltiin. Minä painoin aina ylämäessä kaasua ja yritin pitää kohtuullista vauhtia alamäessäkin, mutta en kuitenkaan suostunut menemään ylinopeudelle. Rekka puski puskuriin kiinni. Sitten se räväytti pitkät päälle ja ajeltiin niin sitten hetkellisesti.

Mielelläni olisin väistänyt vaikka bussipysäkille, mutta koska tie oli pimeä ei niitä ehtinyt nähdä kunnolla. Ja kun tie oli lumijäässä ja rekka persiissä, niin ei oikein houkuttanut jarrutella ettei rekka aja yli. Mentiin siis peräkanaa kunnes sain vihdoin ajettua alta pois. Rekka paahtoi ohi ja kiihdytti nopeutensa sinne vähän yli 100 kilometriin tunnissa.

"Mielenkiintoinen" tilanne kaiken kaikkiaan. En tiedä olisiko pitänyt ajaa vain lujempaa, jotta rekkakuski olisi ollut tyytyväinen. Toisaalta sakkoja hän tuskin olisi ilmestynyt maksamaan. Ja myönnä kyllä, että sen verran minuakin otti päähän kuskin ajotapa, että kun nopeusrajoitus nousi sataan aina ajoittain, nostin nopeuden sinne. Ja sitten taas lainkuuliaisesti laskin nopeuden, kun laki ja liikenneolot niin vaativat. Että en sitten tiedä kumpi oli suurempi ääliö.

Ravintola

Kävin tuossa eräässä ravintolassa, itse asiassa samassa, jossa vuosia sitten tilasin grillipihvin paistetulla tomaatilla ja sain grillipihvin ketsupilla. Nyt tilasin häräntaskun, jossa täytteenä olisi listan mukaan ollut juustoa ja kinkkua.

Sain häräntaskun, jonka täytteenä oli juustoa ja katkarapuja.

En palauttanut ruokaa, söin pois ja maku oli ihan ok. Naurattikin vähän tämä varsin yllättävä täyte. En tiedä oliko kyseessä virhe vai mikä ihmeen lapsus keittiön puolelta. En sanonut mitään.

Vasta jälkeenpäin mietin, että asiallinen vastaus ihan jo ravintolankin kannalta olisi kuitenkin ollut valittaa. Hoksaisivat silloin, että tällaisia virheitä ei saisi tapahtua tai että tämänkaltaista oma-aloitteellisuutta ei saisi harrastaa. Ei ole hyvä juttu laittaa ihmisten lautasille ruoka-aineita kysymättä, kun erilaisia allergioita on paljon. Äyriäiset ovat varsinkin laji, jonka laittaminen ylläri-pyllärinä jonkun ruokaan voi johtaa toiseen vielä vakavampaan ylläri-pylläriin