Jo varhain

Ensimmäiset hiihtokisani olivat maaliskuussa 1985. Meinasin heti lähdössä riisua sukset ja lähteä takaisin kotiin, mutta kun äiti ja isä tulivat molemmat mukaan, lähdin hiihtämään. Alkuun hiihdin kaikessa rauhassa ja pysähdyin välillä ladun merkkien viereen katsomaan kuinka ne heiluivat. Loppua kohden aloitin kovan kirin ja hiihdin (kuulemma) tosi reippaasti. Maalissa tosin heitin suksenkepit heti pois.

Menestystä tuli silti: sain II-palkinnon, mikä oli yhtä kuin kunniakirja, lusikka, palapeli ja pari tarraa.

Suksenkeppien poisheittämisellä yritin jo tuolloin kertoa, että minä ja perisuomalainen liikuntamuoto emme tule juttuun. Maailma ei sitä valitettavasti ymmärtänyt ja monet monituiset kerrat jouduin vuoden 1985 jälkeen ottamaan sauvat taas käsiini. 

Viimeiset hiihtokisani olivat maaliskuussa 2002. En saanut palkinnoksi mitään eli kehitys meni takapakkia.

Viimeistä edeltävä

Huomenna olisi sitten tarkoitus lähteä sinne "kauas". Tavarat ja kalusteet on pakattu ja lastattu. Ihan täysin valmista ei ole vieläkään, sellaiset perusasiat kuin pyykinpesukone, pölynimuri ja tuoli puuttuvat vielä. Niitä ilman varmaan pärjää hetken.

Suurin huolenaihe on edelleen auton puuttuminen. Jo pelkästään työpaikalle on uudesta asunnosta miltei neljä kilometriä ja kaikenlaista reissaamista on edessä.

Helsingin asunto jäi tyhjilleen. Käyn sen vielä toukokuussa siivoamassa, mutta eiköhän tuo viimeinen lähtö nyt tullut tavallaan tehtyä. Muutin tuohon taloon vuonna 2003 ja olen siitä pitäen asunut samassa talossa, samassa rapussa ja vieläpä samassa kerroksessa. Asunto oli kolmas lukujaan tämän liki kymmenen vuoden aikana minkä siellä vietin. Haikeaa.

Toivo

Kunpa osaisin olla toiveikas, luottaa siihen, että kaikki kääntyy hyväksi. Että minusta ei tule tuntumaan tältä koko ajan. Jossain vaiheessa se helpottaa. Kun vain jaksaisin uskoa siihen.

Rahapula

Rahapula on tietysti toinen varsin miellyttävä pikku probleema, kun muuttaa kauas. Varsinkin kun on asunut valmiiksi kalustetussa asunnossa vuodesta 2003. Monenlaista ostettavaa siis olisi. Niistä merkittävimpänä tietysti auto.

Nykyinen elämäntapani on ollut mukavan spartalainen, mikä on kyllä osittain johtunut siitä että tulot ja menot ovat kohdanneet toisensa aika yksi yhteen. Eli suomeksi: olen köyhä kuin kirkonrotta, se mikä viheltäen tulee, se laulaen lähtee.

Nyt sitten muuton yhteydessä ajattelin, että olisikohan laina jotain? Ei edes kovin iso sellainen, vaikka nyt uuden työpaikan yhden kuukauden bruttopalkan suuruinen. Ikään kuin förskottina.

Hain ja vastaus oli kielteinen. Ei myönnä pankki minulle lainaa. Ei edes sitä 2000 euroa.

Kävin tänään kysymässä syytä, "neuvottelemassa". Syynä on se, että olen ikävästi aina ajoittain ylittänyt tilini ja toisekseen koska pankki laskee, että nykyiset tuloni ovat liian pienet 2000 euron lainaan. Pankki ei ota huomioon sitä, että kuukauden päästä tuloni ovat jo huomattavasti suuremmat. Silloin voin toki tulla uudestaan hakemaan lainaa, kertoi ystävällinen pankkivirkailija. Lopuksi hän toivoi että asiani jotenkin järjestyisivät.

Kiitin.

Aika on

Työn vastaanottaminen uudelta paikkakunnalta, niin kaukana kaikesta tutusta, on raskasta. Varsinkin ihmiselle, joka ei ole tunnettu näillä lakeuksilla rautaisista hermoistaan tai kyvystään "heittäytyä". Tulevat työtehtävät jännittävät. Selviänkö, osaanko? Mitä jos en osaa? Mitä jos minusta ei pidetä? Entä jos itse en pidä? Entä jos jo hyvin nopeasti sanon "ei ole minun juttuni tämä"? Miten jaksan?

Ja sitten ihan käytännön asiat. Mistä auto? Mistä rahat ostaa se auto? Mistä osaaminen ajaa sitä autoa? Olen ajanut viimeksi autoa 2005 tai 2006, enkä silloinkaan kovin hyvin. Muistaakseni viimeinen autoreissuni oli, kun vein koiran kesällä trimmattavaksi. Sen jälkeen ei ole kertaakaan tullut tarvetta istua auton rattiin. Osaanko enää? Pelkään että en. Pelkään että eksyn. Pelkään että ajan kolarin. Ei pelkästään se kolarin ajaminen, vaan se jos satutan jotain muuta.

Ja loppujen lopuksi:

"Mitä hyötyä on ihmiselle kaikesta vaivannäöstä, jolla hän itseään rasittaa auringon alla?"

Hautakammio

Miten nopeasti muuttuukaan muutossa asunto, jota olet vuosien ajan tottunut ajattelemaan kodiksesi, turvapaikaksesi. Jonka seinät ovat nähneet niin arkisen arjen, ilon ja surun hetket. Jossa olet viihtynyt, jonne olet kaivannut, jota olet pitänyt ainutlaatuisena. Miten se muuttukaan vain pienellä pakkaamisella, pienellä tavaroiden siirtelyllä. Ja yhtäkkiä se ei enää olekaan koti, vaan jotain muuta. Yhtä aikaa sekainen ja autio. Se ei ole enää sinun. Hautakammio.

Osta ja osta

"Sun pitää ostaa huonekalut."
"Sun pitää kuljettaa ne huonekalut tänne."
"Sun pitää itsekin tulla tänne."
"Sun pitää ostaa työvaatteet."
"Sun pitää ostaa auto."
"Sun pitää ostaa navigaattori."

Mutta milläs ostat, milläs kuljetat, milläs menet?

Castameren sateet

Tätä on tullut viime aikoina kuunneltua:

The Rains of Castamere

Lauluhan on siis George R.R. Martinin kirjasarjasta Tulen ja Jään laulu, tunnettu myös televisiosarjana Game of Thrones. 

 Kirjasarjaa lukeneet tajuavat vitsin, kun sanon että tämä laulu kannattaa esittää häissä.

Sanat:

And who are you, the proud lord said, that I must bow so low?
Only a cat of a different coat, thats all the truth I know. 
In a coat of gold or a coat of red, a lion still has claws. 
And mine are long and sharp, my lord, as long and sharp as yours. 
And so he spoke, and so he spoke, that lord of Castamere.
But now the rains weep o'er his hall, with no one there to hear.
Yes now the rains weep o'er his hall, and not a soul to hear. 

Esittäjänä on The National-niminen indie rock-bändi.

Sanat Ylen kääntämänä:

"Ken lienet", sanoi kopea lordi, "jota syvään pitää kumartaa?
Vain kissa erivärinen, et sen ihmeempää.
Oli turkin väri kulta taikka punainen, kynnet leijonalla on.
Ja mun kynteni on terävät ja pitkät niin kuin sun."
Ja niin sanoi hän, ja niin sanoi hän, tuo lordi Castameren.
Nyt itkee sade yllä linnan sen, ei kuule kukaan vain.
Nyt itkee sade yllä linnan sen, ei kuulijaa oo lain.

Neuroosi

Neuroottinen päähänpiintymä... Miten mukava sellainen onkaan...

Teet jotain, joka saattoi olla virhe tai saattoi olla olematta. Syistä, jota et itsekään ymmärrä, et sano asiasta kenellekään. Unohdat asian. Kunnes kahden tunnin päästä alat miettimään, että mites se menikään... Mielikuvitus lyö lisää löylyä.

Lähetät työkaverille tekstarin. Se ei vastaa. Nyt mietit, että lähetitköhän sen tekstarin oikealle ihmiselle. Miksi et soittanut?

Miksi ylipäätänsä lähettelet epämääräisiä tekstareita typeristä asioista pitkin Suomea?

Koska olet neuroottinen. 

Lähetit sähköpostia viisi päivää sitten eräälle taholle. Se ei ole vastannut. Soitat numeroon, joka sinulle on annettu. Sieltäkään ei vastata. Mielikuvitus lyö lisää löylyä. Oletko tehnyt kardinaalimunauksen?

Tänä yönä ei nukuta. 

Ihmetystä

Päivän siteeraus:

"Mä on 17, mä en käy kouluu enkä duunii, mut tää on se mitä mä teen." = kauppakeskuksessa hengaaminen.

Liittyy tähän uutiseen:

Iso poliisioperaatio Kampissa- Nuorison pääsiäishillumiselle äkkistoppi

Toki tuossa haastettelussa, jota äsken siteerasin, mainittiin ihan oikeakin ihmetyksen aihe, jota olen itsekin kummastellut. Nuorisotilat ovat olleet kiinni pääsiäisen pääkaupunkiseudulla. Samoin ne sulkevat ovensa kesäksi, ylipäätänsä aina juhlapyhien aikaan. Viikonloppuisin ne ovat auki johonkin klo 22 asti. Siis aikaan, jolloin nuoriso vasta lähtee liikkeelle. Ja päätyy silloin kauppakeskuksiin, jotka ovat ainoat paikat jotka ovat auki ja jossa saa olla. Kunnes homma karkaa käsistä.

En Kampissa käynyt pääsiäisenpyhinä, mutta voin kuvitella että homma on ollut todella kaoottista ja nuori-Suomi on työllistänyt vartijoita, järjestyksenvalvojia ja poliisia oikein toden teolla kun on tällaisiin toimenpiteisiin ryhdytty. Nuorison häiriökäytös kun nyt on arkipäivää joka ikisessä suomalaisessa kauppakeskuksessa - varsinkin  Kampin kaltaisessa "teinihelvetissä". Kipuraja on korkealla. Eli toisin sanoen: nyt kipuraja oli ylitetty reilusti.

Joku saattaa ihmetellä, että miksi kaikki nuoret poistettiin. Veikkaanpa että syy on ihan yksinkertaisesti se, että syyllisten löytäminen isosta laumasta "vähemmän syyllisiä" ja syyttömiä on oikeasti mahdotonta. Nuorisoporukat hengailevat keskenään, hajaantuvat, kokoontuvat, hajaantuvat, liitäinnäisryhmiä tulee, pienempiä ryhmiä liittyy osaksi tai irtoaa kokonaan. Tällaisessa vellovassa meressä kun syntyy kähinää jostain tuikitärkeästä asiasta, tilanne muuttuu hetkessä kaoottiseksi. Kaksi osapuolta (joukon tyhmimmät) pullistelee näkyvimmin, mutta ympärillä on toistakymmentä kannustajaa, yllyttäjää, selittäjää, ymmärtäjää sekä rauhanvälittäjää sukkuloimassa ryhmien välillä joko vilpittömästi yrittämässä rauhoittaa tai heittämässä lisää löylyä kiukaalle. Otat siitä ne näkyvimmät uhoajat erilleen, mutta pääjoukko jää, samoin riidan aihe. Kierrellään ja kaarrellaan, kihistään raivosta ja kohta on uudet ritarit ilmestyneet joukosta jatkamaan kesken jäänyttä kamppailua.

Ja keskuksissa kun on ovia toistakymmentä, niin yksittäinen poistettu livahtaa kohta takaisin sisälle, etsii laumansa uudelleen ja nyt vastapuolella on voimanaan myös väärinkohdellun oikeutettu raivo. "Miksi toi sai jäädä?!?" Tai jos teet sen virheen, että otat siitä erilleen sen osapuolen, joka "yleisen konsensuksen" mukaan on viaton - tai ainakin viattomampi kuin se vastapuoli, jota ei nyt pistetty pihalle.