Päätalo

Luen Kalle Päätalon Iijoki-sarjaa taas läpi pitkästä aikaa. Olen nyt päässyt romaanisarjan alkuosan ylitse ja ollaan kohdassa jossa Päätalo on armeijan harmaissa, välirauhan aikana.

Olen samaa mieltä joidenkin kriitikoiden kanta siitä, että Päätalon vahvinta tarinankerrontaa ja toisaalta myös vahvin historiallinen anti on hänen sarjansa alkuosissa "Huonemiehen poika", "Tammettu virta", "Kunnan jauhot", "Täysi tuntiraha" ja "Nuoruuden savotat". Niissä hän kertoo omasta lapsuudestaan Kainuussa 1920-1930-luvuilla, millaista tuo elämä siihen aikaan oli ja mitä tapahtui niille perheille, jotka putosivat yhteiskunnan eläteiksi, sen ajan "sossun luukulle" eli hakemaan kunnan jauhoja. Samalla kirjoissa näkyy välähdyksenomaisesti kuvia entisajan (joka ei ole edes kovin entisaikaa) psykiatrisesta hoidosta ja siitä miten mielisairaus on ennen ymmärretty.

Päätalon kirjojen teemaksi voidaan ainakin alkuosien kohdalla varmasti nostaa kaksi asiaa: nälkä ja perheen menettämisen pelko. Ne kiertyvät yhteen ja saavat alkunsa jo Päätalon vanhempien kohtaloissa. Jos perheellä ei ollut rahaa hankkia elantonsa, edessä oli nälkä, ehkäpä ihan aito nälkäkuoleman pelkokin. Yhteiskunta auttoi kitsaasti, antamalla verovaroin kustannettuja kunnan jauhoja - mutta vain tiettyyn rajaan asti. Jos kunta laski että perheellä ei ollut itsensä elättämisen mahdollisuuksia (perheen pää oli esimerkiksi kuollut tai  - kuten Kalle Päätalon isän tapauksessa - psyykkisesti sairas) koko perhe eli "kattilakunta" hajotettiin.

Se tarkoitti sitä, että perheenlapset "huostaanotettiin". Lainausmerkit, koska huostaanotto oli aika lailla karumpaa kuin nykyaikana. Ne lapset, joiden katsottiin olevan riittävän vanhoja selviämään omillaan (eli siis jopa 13-14-vuotiaita) jätettiin oman onnensa nojaan, hankkimaan työtä ja elättämään itsensä. Näin kävi Päätalon isälle, Herman Päätalolle aikoinaan, kun hänen lapsuudenperheensä hajotettiin. Vain kaikkein pienimpien lasten, sylivauvojen ja siitä muutama vuosi ylöspäin, saatettiin sallia jäädä äidin kanssa (äidin oletettiin myös menevän töihin tai jäävän kunnanelätiksi, "huutolaiseksi"). Isommat lapset myytiin huutolaisiksi eli luukoiriksi. Näin taas kävi Päätalon äidille, Riitu Päätalolle, omaa sukua Neulikko.

Mitä se tarkoittaa: kerran kaksi vuodessa kunta keräsi kaikki yhteiskunnan elätit (lapset, sairaat, vanhukset) yhteen tilaisuuteen, jonne saapuivat kaikki isot talolliset. Sitten kunnanedustaja kertoi että tämän lapsi A:n vuoden elättämisestä kunta on ajatellut maksaa kerran kuussa X summan rahaa. Sitten alkoi huutokauppa. Tällä kertaa hintaa tosin yritetään saada alas. Se talo, joka lupasi elättää lapsen tai muun holhokin halvimmalla sai itselleen ihka oman orjan.

Orja on osittain ruma nimitys, koska oli myös kunnollisia, nykyajankin vaateet täyttäviä taloja, mutta yhtä paljon oli niitä, joissa lapsi kustansi elantonsa ja asumisensa tekemällä ilmaista työtä. Ja sitä työtä riitti. Päätalo muistelee erästä perhetuttua, jonka halua punoa verkkoa "kasvattiperhe" vahvisti kietomalle pojalle tarkoitetun leiväpalan verkkolankaan. Leivän sai irti (ja syödäkseen) vasta kun verkkoa oli punottu niin paljon, että leipäpala putosi.

Kun lukee näitä muisteluja, voi olla vain kiitollinen siitä miten pitkälle tämä suomalainen yhteiskunta on edennyt. On syytä muistaa, että huutolaisajasta ei ole vielä sataakaan vuotta ja luukoirina elämänsä aloittaneita elää yhä edelleen. Ja on syytä muistaa, että tuosta on tultu ja on kehitytty, mutta aina voi taantua. Että niillä veroilla, joita mekin maksamme, me pidämme yllä systeemiä, jossa ketään ei myydä luukoiraksi. Kovia voivat olla vain ne, jotka voivat olla satavarmoja että heille ei tapahdu mitään pahaa. Mutta he eivät ole lukeneet Päätaloaan ajatuksella.

Alkaahan koko kirjasarja pikkuhiljaa vaurauttaan kasvattavan perheen kuvaukselle. Miten isä-Hermanni niittää mainetta ahkerana ja tunnollisena työmiehenä, kunnes astuu "herranpaskaan" eli pääsee lähes ennen kuulumattomalle kuukausipalkalle ja työnjohtajaksi. Kunnes onnettomuus iskee: isä saa keuhkokuumeen, jonka seurauksena jo entuudestaankin hieman hataralla pohjalla ollut mielenterveys sortuu. Ja perhe putoaa kunnanelätiksi ja suorastaan kerjäläisiksi ja ainoastaan se, että talossa on lähes aikuinen mies (13-vuotias Päätalo itse) joka lähtee töihin, pitää perheen kasassa.

Päätaloja kannattaa lukea, kerronta on värikästä jo kadonneen maailman kuvausta monine värikkäine hahmoineen. Kirjojen pituutta ei kannata pelästyä eikä kuvauksia: kuvaukset eivät ole kovinkaan puisevia, tai jos ovat, niin niiden yli voi hyppiä.

Julmuutta

Keskustelupalstoilla kohistaan. Ilmeisesti joukko savonlinnalaisia esiteinejä (12-14-vuotiaita pojankössejä) latasi Youtubeen videon hupaisasta tempauksestaan. Huojuvassa kamerakuvassa näkyy kadunvarrella kävelevä mummo ja taustalla kuuluu kuvaajan ja kavereiden hermostunut hihitys. Sitten yksi pojista juoksee mummon luo ja kaataa tämän ojanpientarelle. Sitten juostaan nauraen karkuun ja kokoonnutaan vähän matkan päähän nauramaan ja ihastelemaan kaverin rohkeutta. Sitten koko seikkailu ladattiin nettiin muidenkin naurettavaksi.

Youtube poisti videon sivuiltaan, mutta mikä on internettiin laitettu, jää internettiin. Moni oli kerinnyt videon jo ladata itselleen ja se on postattu muille videopalvelimille. Linkkiä levitetään ahkerasti eri foorumeilla, mutta ei ihastelumielessä. Poikia yritetään tunnistaa ja osittain on siinä ilmeisesti onnistuttukin. Yleinen lynkkausmieliala leviää.

Toisaalla Amerikassa joukko teinejä päätti pitää hauskaa 68-vuotiaan bussivalvoja Karen Kleinin kustannuksella. Teinipoitsut ja -pimatsut huutelivat erilaisia solvauksia valvojalle niin kauan kunnes tämä alkoi itkeä. Tämäkin huvittelu kuvattiin ja pistettiin nettiin, mistä sen löysivät ne, joiden mielestä itkevässä mummossa ei ollutkaan mitään hauskaa. Syntyi meteli ja yleinen lynkkausmieliala.

Mutta ei saa erehtyä luulemaan että tämä on vain tämän ajan ilmiö. Olen tavannut useita aikuisia, jotka muistelevat miten hekin kouluaikoina kiusasivat armotta sijaisopettajia. Olenpahan siihen itsekin omalla tavallani osallistunut, jos en muuten, niin nauramalla mukana. Jotkut kertovat myös opettajien itkuun purskahtamisista ja se on jäänyt kertojan mieleen elämään jonkinlaisena sankaritarinana. Tuonkaltaiseen julmuuteen on syyllistynyt meistä varmaan jokainen.

Se miten nykyinen julmuus eroaa entisestä julmuudesta on tämä taipumus kuvata ja levittää oma hauskanpito. Ilmiölle on kuulemma nimikin, "Happy Slapping", joka alkoi kuulemma levitä Britanniasta vuonna 2004.

Kaiketi siitä omasta julmuudesta ja pimeydestä kertoo sekin, että sitä toivoo, että nämä tämän maailman mummojen itkettäjät saisivat kunnolla köniinsä. Samanaikaisesti omissa ajatuksissaan tajuaa ristiriidan: väkivallallako ratkaistaan väkivallan aiheuttamat ongelmat? Ja samanaikaisesti siinäkin tajuaa ristiriidan: jossainhan sen rajan on mentävä, jonka ylittämisen jälkeen palaute ei ole enää ymmärtävää ja oikaisevaa, vaan välitön ja ankara. Jos ymmärrys ei riitä niin monimutkaiseen asiaan kuin empatiaan, niin tulisiko sitten pelon hallita? 

Päiväkirjaa

Television värimaailma oli muuttunut kovin punertavaiseksi, kun tänään siihen virrat kytkin katsastaakseni Simpsonit pitkästä aikaa. Onkohan menossa rikki? Kannaattaakohan edes korjata, vai ostaa vain suosiolla uusi?

Eipä sitä nyt enää tule juuri edes katsottua, muutaman kerran ehkä viikossa pistän sen päälle. Kauas on tultu niistä ajoista, jolloin televisio pauhasi yötä päivää tuossa nurkassa ja suosikkiohjelmani rytmittivät viikkoa. Eipä enää. Nykyisin kaikki aika menee joko töissä tai netissä tai lukiessa. Tutustun kovasti nyt paaviuden historiaan vuodesta 1830-1914 ja samalla keskiajan paaviuteen. Jälkimmäisessä kirjassa minua tuppaa jo hieman naurattamaan usein toistuva fraasi, joka menee suurinpiirtein niin, että tähän asiaan emme nyt tarkemmin paneudu. Vaikka ymmärtäähän fraasin tarkoituksen: jos tavoitteena on kirjoittaa keskiajan paaviudesta (noin vuodesta 500 noin vuoteen 1500) niin ihan kaikkeen ei ole syytä kovin seikkaperäisesti paneutua ellei halua kirjoittaa 12.osaista teossarjaa ja tai yksinkertaistaa asiat ihan olemattomiksi. Onneksi on Wikipedia, josta voi sitten tarkastaa että mikä se investituurariita oikein olikaan, kun siihen kirjassa viitataan. Varsinkin kun olen onnistunut hävittämään kirkkohistorian perusopintojen muistiinpanoni, jossa oli (muistaakseni ainakin) jotain kirjoitettu tuostakin.

Kävin tänään myös pällistelemässä Yoshihiro Takahashia. Ostin samalla reissulla Takahashin uusimman suomennetun sarjakuvan. Ja hain siihen nimikirjoituksen. Pitkään mietin, että kehtoonko minä, aikuinen äijä, mennä jonottamaan nimikirjoitusta, mutta sitten päätin, että perkules. Kehtaan. Ja menin. Enkä ollut onneksi edes ainoa hieman iäkkäämpi fani. Nyt minulla on sitten hyllyssä "Ginga Densetsu Riki" ja siinä tekijän nimmari. Kai tuota voisi pitää jonkinlaisena hatunnostona omalle 10-vuotiaalle itselle, jolle tuo kirja olisi merkinnyt valtavan paljon enemmän aikoinaan.

Ja söin jäätelöä.

Tuottelias päivä siis.

Enkeli-Elisa ja Hesari

Hesarin kuukausiliite teki pitkän jutun netissä ja julkisuudessa suurta huomiota saaneesta Enkeli-Elisasta. Jos ette tiedä, niin Enkeli-Elisan tarina lähti liikkeelle blogista ja päätyi kirjaksi. Elisa oli yläasteikäinen tyttö, jota kiusattiin julmasti koulussa ja joka teki lopulta itsemurhan. Vanhemmille totuus Elisan koulunkäynnistä selvisi vasta kun he löysivät tytön päiväkirjan. Perheen isä tapasi myöhemmin yhteisen tutun kautta Minttu Vettenterän, jota oli itse aiemmin koulussa kiusannut. Yhdessä he päättivät, että Elisan kohtalosta on kerrottava. Vettenterä alkoi tehdä päiväkirjamerkinnöistä kirjaa ja pitää blogia, isä ja äiti alkoivat kirjoittaa myös blogia.

Tekstit ovat sydäntäsärkevää luettavaa. Syntyi internet-kansanliike, Facebookiin perustettiin "Enkeli-Elisa"-ryhmä, joka keräsi kymmeniätuhansia jäseniä. Minäkin siellä olen.

Mutta nyt Hesari esittää aika hurjan kysymyksen/väitteen: onko Elisaa oikeasti ollut edes olemassa?

Epäilys on hurja ja kaamea, kun kyse on koulukiusaamisen takia henkensä menettäneestä lapsesta ja tämän vanhemmista. Mutta Hesari nostaa esiin kieltämättä outoja seikkoja Elisan tapauksesta.

Kukaan ei ole tavannut, tai edes puhunut Elisan vanhempien kanssa. Kaikki yhteydenotot, kontaktit jne. tapahtuvat Minttu Vettenterän kautta. Kaikkien neljän kirjoittajan (isä, äiti, Elisa, Minttu) teksteissä on tyylillisiä samankaltaisuuksia, lehden haastatteleman tutkijan mukaan jopa hätkähdyttävää samankaltaisuutta. Esim. kaikki hallitsevat pilkkusäännöt yleisesti ottaen hyvin, mutta tekevät kuitenkin yhden tietyn pilkkuvirheen säännöllisesti. Kaikki käyttävät tiettyjä kerronnallisia tehokeinoja, tiettyjä sanoja. Elisalla ja Vettenterällä on yhteisiä kokemuksia koulukiusaamisesta.

Vanhemmat eivät Vettenterän kertoman mukaan halua esiintyä julkisuudessa, myöskään koulun nimeä ei ole suostuttu paljastamaan. Edes luottamuksellisesti Hesarin mukaan. Elisan kuolema ei noussut uutiseksi missään vaiheessa ennen blogia, vaikka media yleensä tykkää herkutella mieltäkuohuttavilla tapauksilla. Kuolinpäiväkään ei Hesarin tietojen mukaan täsmää: 7.helmikuuta 2011 - Elisan kuolinpäivänä - ei Suomessa kuollut ainuttakaan 14-, 15- tai 16-vuotiasta tyttöä. Tosin Facebookissa nyt kirjoittavat, että päivä on väärä, perheen suojelemiseksi vaihdettu.

Jotkut Hesarin esittämät väitteet ja niiden tueksi esitetyt väitteet ovat aika pinnallisia. Esimerkiksi väite siitä, että Elisan kokema koulukiusaus olisi ollut poikkeuksellisen raakaa ja väkivaltaista (ja siksi siis lehti kyseenalaistaa kertomuksen todenperäisyyden).

Silti osa väitteistä tuntuu vakuuttavilta ja synnyttää kieltämättä ainakin minun mieleeni epäilyksen: mitä jos sittenkin...? En tiedä mihin uskoa, mitä ajatella. Jos Enkeli-Elisa on sepitystä, on se väärin ja minusta myös mautonta. Jos taas Enkeli-Elisa on totta, tuntuu hirveältä ajatella, että joidenkin ihmisten menetys ja suru on kyseenalaistettu ja riepoteltu. Että tämä meidän aikamme Moolokin kita eli ihmisten uteliaisuus ja skandaalinhalu ei tyydyty kun vasta sitten, kun saamme nähdä kuvassa surevat vanhemmat lapsensa haudalla.

Toivon kuitenkin, että Hesari on oikeassa. Koska se tarkoittaisi, että nuoren ihmisen elämä ei ole päättynyt traagisesti.

Osoitteen vaihto

Kokeilin tuossa eilen että jos vaihtaisi blogin osoitetta. Sain palautetta eri puolilta, että huono idea. Olen tietysti ihan otettu tästä palautteesta ja siksi palautin taas tuon vanhan osoitteen takaisin.

Edelleen haluaisin kuitenkin tuota osoitetta vaihtaa. Vaihtelun vuoksi vaikkapa. Aattelin niin, että osoite vaihtuu (jos onnistuu) ensi viikon alussa välissä kun kerkiän eli viitsin.  Osoite olisi muotoa jussinjorina + tuo loppuosa.