Säästäen

Muistot ovat minulle tärkeitä. Sen vuoksi minun on vaikea heittää mitään pois. Kävin nyt kuitenkin raa'alla karsimis-mielialalla läpi osan laatikoistani, joissa on yhä tavaraa muutosta tänne kauas. Aika paljon pistin pois, mutta oli myös haikean mukavaa törmätä vanhoihin koulupapereihin ja päiväkirjoihin, joiden olemassaoloa en enää edes muistanut.

Kenties hiukan liiallisuuksiin olen kuitenkin säästämisen vimmassani mennyt, tallella oli näköjään Lemmikki-lehden vuosikerrat 1995-1996 (lehti ilmestyi muistaakseni kerran kuukaudessa eli 24 lehteä) ja Eläinmaailma-lehteä vuodelta 1990 toistakymmentä kappaletta. En saanut periksi että olisin heittänyt ne pois, kiikutin ne varastoon (joka on lähes roskissa).

Ne ovat kuitenkin jo lähes antiikkia.

Pesukone

Ostin pesukoneen.

Tuolla se nyt seisoo kylpyhuoneen nurkassa. En minä uskalla sitä virittää enkä ainakaan käynnistää. Periaatteessa uskon tietäväni että miten pesukone viritetään, mutta tuossa kaivelee se sana "periaatteessa". "Periaatteessa" vesivahinkokin on jännittävä uusi kokemus.

Pesukoneen mukana tuli toki ohjekirja. Osuus "miten asennan pesukoneen" kerrotaan sarjakuvana, jossa on kolme pikkuruista kuvaa. Mukana tuli pari ihmeellisen näköistä mutteria, jotka pitäisi kai laittaa johonkin kiinni, mutta ohjekirjassa ei kerrota että mihin.

Käytän siis pesukonettani ilmeisesti kirjahyllynä.

Kyttääjä

Isossa maailmassa kadulta kuului jatkuvasti meteliä. Se meni toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Täällä "kaukana" kadulta ei kuulu meteliä. Ja sitten kun sieltä kuuluu, siihen kiinnittää eri tavalla huomiota. Niin minustakin tuli Kyttääjä.

Istuin illalla/yöllä tässä työhuoneessani, tein työtehtäviä. Ikkuna oli auki, koska ilma menee muuten aika tunkkaiseksi. Jossain vaiheessa alkoi kuulumaan musiikkia. Sellaista teknojumputusta. Se tuli jostain läheltä, ja se oli "häiritsevää" (lainausmerkit, koska se ei ollut oikeasti häiritsevää muuten kuin siten, että siihen kiinnitti huomiota).

Sitten pihalta alkoi kuulua meteliä. Humalaisia nuoria naisia kiljahteli ja juoksenteli tiellä. Oli vaikea sanoa, että kiljahdeltiinko siellä ilosta vai pelosta vai kiukusta. Kaksi jälkimmäistä ovat sellaisia vaihtoehtoja että niihin voisi olla hyvä tilanteesta riippuen reagoida jotenkin muutenkin kuin pistämällä tuuletusikkunan kiinni. Olen lukenut "tapaus Kitty Genovesen" (Kitty Genovese oli newyorkilainen nainen, jonka kimppuun hyökättiin hänen kotitalonsa ulko-ovella. Useat naapuritalojen asukkaat kuulivat  Genovesen avunhuudot, mutta vasta usean kymmenen minuutin jälkeen joku soitti poliisille, jolloin Genovese oli jo raiskattu ja murhattu)

Ja olen myös utelias. Ja ärtyneisyys lisää uteliaisuutta.

Joten kurkkasin ikkunasta pihalle. Josta minut huomasi nuorten neitojen seurue, joista yksi kysyi (ikkunani siis oli auki) "Miksi tuo tuijottaa tuolta?"

Jolloin suljin ikkunan. Hävetti. Hävettää.

Ja niin minusta taisi tulla Naapurikyttääjä, outo hyypiö.

Hyppy

On vaikea joskus uskoa siihen, että asiat järjestyisivät. Murehtijalla on monenlaista murhetta itsestään. Jos ei mitään aiheellista keksi, niin sitten keksii ja kehittää päästään jonkun tulevaisuudenmurheen. Tai vielä parempi, jos voi murehtia jotain mennyttä. Sitä kun ei pysty enää muuttamaan.

Kun lähdin sinne "kauas" aloittelemaan uutta elämää, katselin auton ikkunasta ulos, miten lentokoneen suihkuvanat tekivät taivaalle ristin. Mietin, että oliko kyseessä vahinko vai lentäjien tieten tahtoinen taidonnäyte. Oliko risti sattumaa vai merkki? Ja jos jälkimmäistä, millainen merkki?

Varovaisena uskovaisena toivon, että se oli lohduttava merkki.

Ehkä se oli sitä. Ainakin asiat ovat järjestyneet. On kalusteet, on auto, on jopa rahaa. Murehtimisen älyttömyys tuli taas nähtäville: hypyn odottaminen on paljon pahempaa kuin itse hyppy. Hyppy saattaa olla tavallaan jopa mukavaa.

Kierkegaard kirjoitti aikanaan, että jokaisen pitää vain joskus hypätä. Ja luottaa siihen, että joku on vastapuolella ottamassa vastaan.

Jo varhain

Ensimmäiset hiihtokisani olivat maaliskuussa 1985. Meinasin heti lähdössä riisua sukset ja lähteä takaisin kotiin, mutta kun äiti ja isä tulivat molemmat mukaan, lähdin hiihtämään. Alkuun hiihdin kaikessa rauhassa ja pysähdyin välillä ladun merkkien viereen katsomaan kuinka ne heiluivat. Loppua kohden aloitin kovan kirin ja hiihdin (kuulemma) tosi reippaasti. Maalissa tosin heitin suksenkepit heti pois.

Menestystä tuli silti: sain II-palkinnon, mikä oli yhtä kuin kunniakirja, lusikka, palapeli ja pari tarraa.

Suksenkeppien poisheittämisellä yritin jo tuolloin kertoa, että minä ja perisuomalainen liikuntamuoto emme tule juttuun. Maailma ei sitä valitettavasti ymmärtänyt ja monet monituiset kerrat jouduin vuoden 1985 jälkeen ottamaan sauvat taas käsiini. 

Viimeiset hiihtokisani olivat maaliskuussa 2002. En saanut palkinnoksi mitään eli kehitys meni takapakkia.

Viimeistä edeltävä

Huomenna olisi sitten tarkoitus lähteä sinne "kauas". Tavarat ja kalusteet on pakattu ja lastattu. Ihan täysin valmista ei ole vieläkään, sellaiset perusasiat kuin pyykinpesukone, pölynimuri ja tuoli puuttuvat vielä. Niitä ilman varmaan pärjää hetken.

Suurin huolenaihe on edelleen auton puuttuminen. Jo pelkästään työpaikalle on uudesta asunnosta miltei neljä kilometriä ja kaikenlaista reissaamista on edessä.

Helsingin asunto jäi tyhjilleen. Käyn sen vielä toukokuussa siivoamassa, mutta eiköhän tuo viimeinen lähtö nyt tullut tavallaan tehtyä. Muutin tuohon taloon vuonna 2003 ja olen siitä pitäen asunut samassa talossa, samassa rapussa ja vieläpä samassa kerroksessa. Asunto oli kolmas lukujaan tämän liki kymmenen vuoden aikana minkä siellä vietin. Haikeaa.

Toivo

Kunpa osaisin olla toiveikas, luottaa siihen, että kaikki kääntyy hyväksi. Että minusta ei tule tuntumaan tältä koko ajan. Jossain vaiheessa se helpottaa. Kun vain jaksaisin uskoa siihen.