Road ragea

Ajelin tuossa kerran yöaikaan kotia kohti. Oli talvi, tie oli jäässä ja lumessa, pimeä ja maantiellä 80 kilometrin nopeusrajoitus ja paljon nopeusvalvontakameroita. Laitoin auton vakionopeussäätimellä vauhdiksi n. 80-82 kilometriä. Navigaattoria minulla ei ollut, joten ei ollut myöskään valvontakameravaroitusta.

Sitten taakseni ilmestyi täysperävaunullinen rekka. Hyvin nopeasti ja hyvin lähelle. Mäessä se lähti yrittämään ohitusta ohituskaistalla, minä hiljensin vauhtia jotta se pääsisi lähelle. Ei päässyt, vaan jättäytyi taakse. Minä painoin kaasua, jotta rekka ei hyytyisi mäkeen.

Mutta ilmeisesti tämä vain ärsytti kuskia. Rekka ilmestyi taas takapoksiin kiinni, minä nostin vähän nopeuttani, mutta en liikaa. Ei riittänyt, rekka ajoi yhä kiinni. Siinä sitten köröteltiin. Minä painoin aina ylämäessä kaasua ja yritin pitää kohtuullista vauhtia alamäessäkin, mutta en kuitenkaan suostunut menemään ylinopeudelle. Rekka puski puskuriin kiinni. Sitten se räväytti pitkät päälle ja ajeltiin niin sitten hetkellisesti.

Mielelläni olisin väistänyt vaikka bussipysäkille, mutta koska tie oli pimeä ei niitä ehtinyt nähdä kunnolla. Ja kun tie oli lumijäässä ja rekka persiissä, niin ei oikein houkuttanut jarrutella ettei rekka aja yli. Mentiin siis peräkanaa kunnes sain vihdoin ajettua alta pois. Rekka paahtoi ohi ja kiihdytti nopeutensa sinne vähän yli 100 kilometriin tunnissa.

"Mielenkiintoinen" tilanne kaiken kaikkiaan. En tiedä olisiko pitänyt ajaa vain lujempaa, jotta rekkakuski olisi ollut tyytyväinen. Toisaalta sakkoja hän tuskin olisi ilmestynyt maksamaan. Ja myönnä kyllä, että sen verran minuakin otti päähän kuskin ajotapa, että kun nopeusrajoitus nousi sataan aina ajoittain, nostin nopeuden sinne. Ja sitten taas lainkuuliaisesti laskin nopeuden, kun laki ja liikenneolot niin vaativat. Että en sitten tiedä kumpi oli suurempi ääliö.

Ravintola

Kävin tuossa eräässä ravintolassa, itse asiassa samassa, jossa vuosia sitten tilasin grillipihvin paistetulla tomaatilla ja sain grillipihvin ketsupilla. Nyt tilasin häräntaskun, jossa täytteenä olisi listan mukaan ollut juustoa ja kinkkua.

Sain häräntaskun, jonka täytteenä oli juustoa ja katkarapuja.

En palauttanut ruokaa, söin pois ja maku oli ihan ok. Naurattikin vähän tämä varsin yllättävä täyte. En tiedä oliko kyseessä virhe vai mikä ihmeen lapsus keittiön puolelta. En sanonut mitään.

Vasta jälkeenpäin mietin, että asiallinen vastaus ihan jo ravintolankin kannalta olisi kuitenkin ollut valittaa. Hoksaisivat silloin, että tällaisia virheitä ei saisi tapahtua tai että tämänkaltaista oma-aloitteellisuutta ei saisi harrastaa. Ei ole hyvä juttu laittaa ihmisten lautasille ruoka-aineita kysymättä, kun erilaisia allergioita on paljon. Äyriäiset ovat varsinkin laji, jonka laittaminen ylläri-pyllärinä jonkun ruokaan voi johtaa toiseen vielä vakavampaan ylläri-pylläriin

Viimeinen sana

Tänään ajelin autolla, kun yllättäen pimeydestä loikkasi tielle suoraan auton eteen kaksi valkohäntäpeuraa. Painoin jarrua ja uuden auton jarrut toimivat, auto pysähtyi ja viimeinen peura ymmärsi kääntyä 180 astetta ja palata takaisin. Jos se ei olisi tehnyt niin tai jos jarrut eivät olisi toimineet, niin törmäys olisi ollut hyvin todennäköinen.

Peurakolari tuskin olisi ollut itselle kohtalokas, mutta aloin silti miettiä, että mitä jos tielle loikkaajana olisi ollut hirvi? Ja olisin siihen törmännyt? Mitkä olisivat olleet viimeiset sanani kohtalokkaassa kolarissa?

Joskus ihmiset sanovat viimeisinä sanoinaan jaloja, syvällisiä ajatuksia. Minun viimeinen sanani olisi ollut tässä tapauksessa "vittu!"

Miten muuttaa itseään syvällisemmäksi tai edes sivistyneemmäksi primitiivireaktion hetkellä (kyselen pikkaisen pilke silmäkulmassa).

Kuitenkin, armollista Vapahtajan syntymäjuhlaa kaikille!

Luolapoika Rai

Hopeanuolen lisäksi lapsena katselin tätä animea: Luolapoika Rai. Ruotsinkielellä dupattuna, mitään en tajunnut, varsinkin kun VHS-videoita lainailtiin mistä sattui eikä suinkaan aina kronologisessa järjestyksessä.

Ja aiheuttivatpa nämä seikkailut myös lapsi-Jussille sen harhaluulon, että dinosaurukset ja ihmiset elivät yhtä aikaa maan päällä. Tarina alkaa, kun jossain syntyy poikalapsi, valkoihoinen muista ihmisistä poiketen. Tarzanin tavoin tämän pojan eli Luolapoika Rain kasvattaa apina, verivihollisena on yksisilmäinen tyrannosaurus rex nimeltä Tyrano, sitten lähdetään etsimään Rain kadonnutta äitiä yhdessä sisaruspari Ranin ja Donin kanssa. Joka paikkaan juostaan. Toiminta on veristä ja armotonta, eli ei tämäkään varsinaisesti ihan pienille lapsille tarkoitettu filmi ole, vaikka sitä aikoinaan Makuunista löysikin samasta hyllystä Aku Ankan koottujen seikkailujen kanssa.

Ainakin osa jaksoista löytyy netistä ruotsiksi dupattuina. Mitään en edelleenkään juuri tajua ja ruotsinkielinen ääniraita, jossa ääninäyttelijät näyttelevät hengästymistä tuo mieleen välillä ihan toisenlaiset filmit. Mutta onpa taas hauska nostalgiatrippi ja vaikka piirrosjälki on välillä heikkoa, niin ei tarina ole pahasti vanhentunut.

Turhaa tietoa

Tänään töistä ajellessa kuuntelin YleX:ää, jossa kerrottiin ns. "turhasta tiedosta". Ja samalla satoi vettä kuin "Esterin perseestä". Ja aloin miettimään: kuka tai mikä on tämä Esteri ja miksi hänen/sen perseestä tulee runsaasti vettä?

Googlella ei heti löytynyt vastausta. Mielikuvituksellisen hieno vastaus olisi, että "Esteri" on alun perin ollut peräti sateen jumalatar tai haltija (niin kuin monet muinaissuomalaiset jumaluudet itse asiassa olivat). Mutta ei. Sateen jumalien/jumalattarien joukosta ei löydy Esteri tai Ester nimisiä tyyppejä.

Vaan ilmeisesti kysymys on palopumpusta. Joskus "muinaisina aikoina" eli 60-luvulla, Suomen palokuntien vakiokalustukseen kuului vesipumppu, jonka merkki oli Ester. Pumppu imi veden yhdestä päästä ja sylki sen ulos toisesta. Ja vettä tuli kuin "esterin perseestä". Ja koska Ester oli markkinoiden ainoa, se kahmaisi monopoliasemallaan itselleen pysyvän paikan ihmisten mielistä. Palopumppu oli yhtä kuin Esteri ja kun palopumput painuivat ihmisten mielistä unholaan, sanonta jäi.

Korkeakirkollista

Pääsin tänään oikein kunnon korkeakirkolliseen menoon mukaan liturgiksi. Aluksi ajattelin että en minä uskalla/kehtaa, mutta sitten ajattelin että mennään nyt. Kun kerrankin voi kokeilla.

Ja niinpä ehtoollisliturgia tuli suoritettua niin, että mukana menossa olivat perinteisen kalkin, kalkkiliinan, puhdistusliinan ja pateenin lisäksi myös korporaali, bursa ja palla. Ja vaikka se aluksi tuntui tosi monimutkaiselta, niin ei se loppujen lopuksi niin kauheaa ollut. Myönnän kyllä, että jotkut noista jutuista (bursa ja palla) tuntuivat jo hieman... noh, hienostelulta ja näpertelyltä. Mutta jos niitä nyt käyttäisi säännöllisesti, niin voisihan niihin tottua :)

Ongelmana itselläni on ollut aina se, että en tahdo muistaa, että mihin asentoon ja järjestykseen nämä kaikki nyt pitikään asettaa. Niin laadin nyt sitten itselleni pikku muistilistan. Voi kommentoida.

1) Uhrivirren aikana apupöydältä haetaan bursa, jonka sisällä korporaaliliina on. Bursa avataan ja korporaaliliina asetetaan alttarille. Bursa laitetaan esimerkiksi pystyyn liturgin oikealle puolelle (jostain ihmeen syystä monissa ohjeissa on tämä minua aika-avaruushahmottajaongelmaista hankaloittavia neuvoja "seurakunnasta katsottuna oikealle puolelle")

2) Apupöydällä poistetaan kalkkiliina ja taitellaan se siististä. Palla nostetaan sen viereen. Puhdistusliina voidaan viedä jo alttarille liturgin vasemmalle puolelle.

3) Selitysteoksessa "Palvelkaa Herraa iloiten - jumalanpalveluksen opas" vuoden 2009 painoksessa on minun järjelleni erinomaisen epäselvästi selitettynä missä leipärasia ja viinikannu oikein ovat suhteessa alttariin:

"Jos käytetään niin sanottua apupöytää (kredenssipöytä), kattaminen suoritetaan vastaavalla tavalla, kuitenkin niin, että leipien säilytysrasiaa ja viinikannua ei tuoda alttarille. Apupöydällä ovat aluksi kaikki ehtoollisvälineet.Sitten alttarille tuodaan sieltä korporaali, pateeni ja kalkki. Tämän jälkeen pateeni ja kalkki täytetään alttarilla tavalliseen tapaan, minkä jälkeen leipien säilytysrasia ja viinikannu asetetaan takaisin apupöydälle." (Palvelkaa Herraa iloiten, s. 23)

 

 

Siis täääh...? Tuon tekstin mukaan siis-> vien pateenin ja kalkin alttarille. Haen leipärasian. Täytän pateenin. Vien leipärasian takaisin. Haen viinikannun. Täytän maljan. Vien viinikannun takaisin.

 

Ja juu, olen oikeasti yrittänyt näin tehdä... Oli muuten aikamoista pyörimistä.

 

Sen sijaan saman kirjan vuoden 2000 painoksesta löytyy ohje jotenkin ymmärrettävämmässä muodossa:

 

"Jos käytetään apupöytää, kattamisesta vastaava erottaa siellä sopivan määrän öylättejä pateenille ja viiniä maljaan. Tämän jälkeen viinimalja ja leipälautanen viedään (korporaalilla katetulle) alttarille. Ehtoollisleipärasia ja viinikannu jäävät apupöydälle." (Palvelkaa Herraa iloiten, s. 75)

 

Olen nyttemmin noudattanut tätä "vanhentunutta" tapaa.

 

Eli: täytetään pateeni ja malja apupöydällä. Viedään ne alttarille. Malja tulee liturgin oikealle puolelle, pateeni vasemmalle.

 

 

Kun ehtoollinen on päättynyt, kattaus puretaan siten, että:

1) Puhdistusliina laitetaan kalkin päälle (jos mahdollista). Sen päälle laitetaan pateeni. Viedään koko komeus apupöydälle. Siellä päälle laitetaan palla ja sen päälle kalkkiliina.

2) Alttarilta korporaaliliina taitellaan ja laitetaan bursan sisälle. Bursa viedään apupöydälle.

Ja kiire ei ole. Sen kun aina muistaisi, joskus huhkii kuin heikkopäinen, koska pelkää virren loppuvan. Mitä sitten jos loppuu? Tai jos seurakunta joutuu hetken odottamaan ehtoolliskattauksen purkamista? Mitä sitten? Messu on myös hiljentymisen paikka.

Historiallisia hetkiä

Eilen on roomalaiskatolisen kirkon papiksi vihitty Suomessa järjestyksessä neljäs suomalainen sitten reformaation (on mahdollista toki, että 1500-1800-luvulla on muitakin suomalaisia vihitty katolisen kirkon papeiksi, mutta ajan lakien mukaisesti he eivät ole voineet toimia avoimesti Suomessa eikä heitä ole vihitty täällä).

Ensimmäinen suomalainen, joka on avoimesti vihitty katolisen kirkon papiksi Suomessa oli isä Martti Voutilainen, joka vihittiin papiksi 1961. Isä Voutilainen kuului dominikaanien sääntökuntaan (OP), joka oli yksi niistä kolmesta sääntökunnasta, joka toimi keskiajan katolisen Ruotsin "Itämaassa", joka sittemmin opittiin tuntemaan nimellä Suomi (toiset kaksi sääntökuntaa olivat fransiskaanit ja birgittalaiset).

Seuraava suomalainen Suomessa vihitty pappi on isä Teemu Sippo, joka vihittiin papiksi vuonna 1977. Hän kuuluu Jeesuksen pyhän sydämen pappien sääntökuntaan (SJC) ja on ensimmäinen suomalainen katolinen piispa sitten vuonna 1522 hukkuneen Arvid Kurjen (joka oli sattumoisin myös dominikaani). Arvid Kurkea seurasi piispaksi Ericus Svenonis ja hänen seuraajanaan Martti Skytte, jota on joskus virheellisesti kutsuttu Suomen viimeiseksi katoliseksi piispaksi (ennen isä Sippoa siis). Tämä on kuitenkin virheellinen tieto, sillä paavi ei vahvistanut sen kummemmin Svenoniksen kuin Skyttenkään valintaa piispoiksi. Teemu Sippo vihittiin piispaksi vuonna 2009.

Kolmas suomalainen pappi on isä Tuomo T. Vimpari, joka vihittiin papiksi 1999. Hän on ilmeisesti ns. hiippakuntapapistoa, eli ei kuulu mihinkään sääntökuntaan. Tällä hetkellä hän työskentelee Vatikaanissa.

Ja eilen on sitten tosiaan vihitty papiksi Gabriel Salmela, joka kuuluu myös dominikaanien sääntökuntaan.

Historiallisia hetkiä.