Luolapoika Rai

Hopeanuolen lisäksi lapsena katselin tätä animea: Luolapoika Rai. Ruotsinkielellä dupattuna, mitään en tajunnut, varsinkin kun VHS-videoita lainailtiin mistä sattui eikä suinkaan aina kronologisessa järjestyksessä.

Ja aiheuttivatpa nämä seikkailut myös lapsi-Jussille sen harhaluulon, että dinosaurukset ja ihmiset elivät yhtä aikaa maan päällä. Tarina alkaa, kun jossain syntyy poikalapsi, valkoihoinen muista ihmisistä poiketen. Tarzanin tavoin tämän pojan eli Luolapoika Rain kasvattaa apina, verivihollisena on yksisilmäinen tyrannosaurus rex nimeltä Tyrano, sitten lähdetään etsimään Rain kadonnutta äitiä yhdessä sisaruspari Ranin ja Donin kanssa. Joka paikkaan juostaan. Toiminta on veristä ja armotonta, eli ei tämäkään varsinaisesti ihan pienille lapsille tarkoitettu filmi ole, vaikka sitä aikoinaan Makuunista löysikin samasta hyllystä Aku Ankan koottujen seikkailujen kanssa.

Ainakin osa jaksoista löytyy netistä ruotsiksi dupattuina. Mitään en edelleenkään juuri tajua ja ruotsinkielinen ääniraita, jossa ääninäyttelijät näyttelevät hengästymistä tuo mieleen välillä ihan toisenlaiset filmit. Mutta onpa taas hauska nostalgiatrippi ja vaikka piirrosjälki on välillä heikkoa, niin ei tarina ole pahasti vanhentunut.

Itkettää

Disney on tehnyt joitain tosi surullisia kohtauksia elokuvissaan. Itku meinaa tulla niitä katsellessa. Bambin äidin kuolema on "klassikko", jonka moni mainitsee hurjana kohtauksena,

Sitten on kohtaus elokuvasta "Dumbo", jossa Dumbon vangittu äiti lohduttaa lastaan:

Mutta kyllä kaikkein surullisin kohtaus on edelleen tämä:

Muoks: tässä on ylläoleva kohtaus suomenkielisillä dubbauksilla. Ei häviä kyllä yhtään alkuperäisversiolle, minusta ehkä jopa parempi (ja olen puolueellinen)

 

Hobitti

Uijui, elokuvaversio J.R.R. Tolkienin "Hobitti eli sinne ja takaisin"-kirjasta on ilmeisesti todella nyt toteutumassa. Ainakin ensimmäinen virallinen traileri siitä on nyt julkaistu ja sen voi katsella täällä. Jos olen ymmärtänyt oikein, Hobitti tulee elokuvaversiona tarkoittamaan kahta täyspitkaa elokuvaa. Ohjaaja on Peter Jackson, sama mies, joka ohjasi elokuvat "Taru sormusten herrasta". Jonka, kuten kaikki ehkä tietävätkin, J.R.R. Tolkien kirjoitti alunperin "Hobitin" jatko-osaksi, mutta tarina "hieman" karkasi käsistä ja tuli klassikoksi - ja samalla ohitti maineessa alkuosansa (tai itse asiassa kaksi alkuosaansa, "Hobitin" ja Tolkienin oman suosikin "Silmarillionin", joka kertoo Keski-Maan historian).

Mutta vuosi vielä menee, ennen kuin näillä näkymin "Hobitti" ilmestyy valkokankaalle.

Bad Santa

Joulun kunniaksi on tietysti katsottava jouluelokuva eli "Bad Santa", suomeksi "Paha pukki". Tässä Coenin veljesten tuottamassa mustassa komediassa Billy Bob Thorntonin esittämällä Willie T. Stokesilla ja hänen lyhytkasvuisella ystävällään Marcuksella on loistava keikkaidea: joka vuosi joulun aikaan Willie menee töihin johonkin kauppakeskukseen joulupukiksi ja Marcuksesta tulee hänen tonttunsa. Joulumyyntien päätyttyä kaksikko piiloutuu kauppakeskukseen, kytkee pois hälyttimet ja tyhjentää kassaholvit. Sitten Marcus palaa vaimonsa luo ja Willie Miamiin viinojensa luo. Kukaan ei osaa epäillä leppoista punanuttua ja hänen hilpeää apulaistaan: eikä kannatakaan ilman todisteita, sillä Marcus on paitsi lyhytkasvuinen, myös mustaihoinen, eli syrjintä- ja rasismisyytteet lähtevät kyllä heti jos tarve on!

Ainoa kasvava ongelma on, että Willie on masennukseen taipuvainen rääväsuinen juoppo, joka on kännissä myös pahansisuinen eikä hän pidä lapsista. Mikä on aikamoinen haaste työssä, jossa pitäisi jaksaa istua kahdeksan tuntia päivässä kuuntelemassa ipanoiden lahjatoiveita ja olla hilpeä. Sitten Willie tapaa yksinäisen pikkupojan ja erilaisten yhteensattumien vuoksi päätyy asumaan tämän ja tämän dementoituneen mummon luo.

Hauska elokuva, joka liikkuu hyvän maun rajoilla, onnistuen olemaan ajoittain koskettavakin sortumatta kuitenkaan siirappisuuteen, joka varsinkin jouluelokuvalle on iso plussa.

Ei ole lasten elokuva.

Bouncer

Löysin Youtubesta tällaisen lyhytelokuvan "Bouncer" , joka kertoo lontoolaisen portsarin tarinan ja heidän yhdestä pelostaan : niistä poistetuista ihmisistä, jotka uhkaavat tulla takaisin - ja myös tulevat. Pääosassa on Ray Winstone. Elokuvan on käsikirjoittanut Geoff Thompson, itsekin entinen portsari, nykyisin kirjailija ja itsepuolustusopettaja.

Precious

Illan toinen elokuva oli "Precious".Elokuvan päähenkilö on Precious, New Yorkin Harlemissa elävä 16-vuotias tyttö, jonka nimi "Precious" (suom. , kallis, arvokas, aarre) on julmaa pilaa, sillä voimakkaasti ylipainoinen Precious ei ole aarre kenenkään mielestä. Toista kertaa raskaana oleva Precious asuu äitinsä kanssa ja uppoutuu välillä fantasiamaailmoihin, joissa äitikin rakastaa, sen sijaan että nimittelisi läskiksi huoraksi muun fyysisen, henkisen ja seksuaalisen pahoinpitelyn lomassa. Koulussa Precious pärjää hyvin, vaikka ei osaa lukea eikä kirjoittaa. Tämä siksi, että julkisessa koulussa kenelläkään ei ole aikaa kiinnittää huomiota takarivin hiljaiseen tyttöön, joka ei häiritse opetusta ja puolustaa suosikkiopettajiaan kiusaaja-oppilaita vastaan. Niinpä Precious on "hyvä oppilas".

Mutta raskauden takia Precious erotetaan koulusta ja rehtori lähettää hänet "vaihtoehtokouluun", joka on tarkoitettu Preciousin kaltaisille syrjäytyneille nuorille, jotka yritetään saada selviämään koulusta ja tasokokeista (GED) niin että he voisivat päästä collegeen ja paremman elämän pariin.

"Precious" on raskas elokuva. Se on eräänlainen "ryysyistä rikkauteen" elokuva, paitsi että se rikkauteen-kohta jää lähes kokonaan puuttumaan. Elokuva vyöryttää armotta ja rohkeastikin katsojan eteen ikävän ja julman maailman. Itseni oli elokuva katsoessa pakko pitää pieni puhallustauko, koska tarinassa itsessään ei oikein ole sitä suvantovaihetta, jossa pimeys hälvenisi ja valo pääsisi sisään.

Ja kuitenkin elokuva kertoo myös toivosta. Preciousin elämä ei järjesty taianomaisesti paremmaksi, kun hyvät ihmiset alkavat kiinnittämään häneen huomiota, mutta silti kaiken sen pimeyden keskellä koko ajan loistaa pieni valo, pieni toivonkipinä siitä, että kaikesta huolimatta vielä ei ole liian myöhäistä. Että maailmassa on hyviäkin ihmisiä. Että kaikki voi kääntyä paremmaksi, vaikka sadun ihmeellistä ratkaisua tuskin tulee.  Että - niin kuin elokuvan kannessa sanotaan - "Life is hard. Life is short. Life is rich. Life is precious."Elokuva ei epäröi näyttää sitä, miten syvälle pahuuteen ihmissielu voi vajota, mutta se ei myöskään epäröi näyttää sitä, miten kestävä ja voimakas ihminen voi olla.

Näyttelijöiden työ on vaikuttavaa: Gabourey Sidibe - ensimmäisessä roolissaan - esittää Preciousia ja Mo'Nique Preciousin hirviömäistä äitiä Mary Lee Jonesia. Muissa rooleissa nähdään Paula Patton ja Mariah Carey.

"Karate Kid 2010"

Katsastin sitten "Karate Kidin" uuden version. Elokuva on lähes yksi yhteen alkuperäisen version kanssa. Nimet ovat muuttuneet, Daniel-sanin tilalla on xiao Dre ja Mr. Miyagin tilalla on Mr. Han. Karateakaan ei nähdä, vaan opetettava laji on kung-fu ja seikkailu tapahtuu Kiinassa.

Lisäksi tällä kertaa xiao Dre ja hänen vihulaisensa ovat todella lapsia, 12-vuotiaita, eivät 16-18-vuotiaita niin kuin alkuperäisessä. Se tekee lopun väkivaltapainotteisesta kung-fu-turnauksesta ja muista taistelukohtauksista ajoittain hieman epämieluisaakin katsottavaa, vaikka verta ei vuodateta tässäkään versiossa, vaikka päähän potkitaankin ja nyrkillä tumpataan nenään. Toisaalta on helppo uskoa lasten pystyvän sellaiseen piittaamattomaan väkivallalla kuorrutettuun koulukiusaamiseen, jota elokuvassa nähdään.

Itämaista mystiikkaa riittää tässäkin versiossa, sillä kung-fuhun taidetaan liittää yhtä paljon suorastaan uskonnollisia periaatteita ja oppeja sekä itsensä kasvattamista kuin konsanaan karateenkin. Se kuinka uskottavia nämä opit ja periaatteet "rauhan aatteesta" liitettynä lajiin, jonka päätarkoitus taitaa kuitenkin olla jalostaa ihmisestä mahdollisimman tehokas turpaanvetokone (mikä on elokuvan koko juoni itse asiassa) on tietysti ihan toinen kysymys. Ja liittyy tietysti kys. lajeihin ja niiden länsimaiseen markkinointiin myös ihan oikeasti.

Mieleen tulee väkisinkin suomalainen dokumentti, jossa kaksi suomalaista kung-fu-harrastajaa pakkasi laukkunsa ja lähti Kiinaan etsimään "oikeaa kung-fua". Mielessään tietysti kaikki kertomukset rauhasta ja sisäisestä kasvusta ja "universumin kanssa yhtä olemisesta". Ja löysivät Kiinasta kung-fun, jonka harrastajat eivät olleet niin kauheasti kuulleetkaan "universumin kanssa yhdessä olemisesta", mutta osasivat tarvittaessa piestä p*skat pihalle jokaiselta vastaantulijalta. Ja tekivät sen vielä iloisesti, seuraavaa turnausta odotellessa.

Mutta nyt karkaa vähän ohi aiheen. Vaikka elokuva onkin aika pitkälti ennalta-arvattavissa jos on alkuperäisen version nähnyt, näyttelijäsuoritukset ovat kuitenkin aika hyviä. Xiao Dre'tä esittää Jaden Smith (Will Smithin poika) ja on nuoresta iästään huolimatta varsin hyvä näyttelijä. Mr. Hania puolestaan esittää oikea kung-fu taituri Jackie Chan ja hän tuntuu aidosti nauttivan roolistaan, joka poikkeaa selkeästi niistä rooleista, joita Mr. Chan on useimmiten päätynyt esittämään Hollywoodissa. Toki tässäkin elokuvassa nähdään ripaus Jackie Chanin "tavaramerkkiä" eli ns. "koomista kung-fua", mutta kohtauksessa, jossa sen tavallaan ymmärtää.

SPOILER:

Alkuperäisessä Karate Kidissä on kohtaus, jossa Danielin kiusaajat ovat Danielin  tekemästä pilasta suutuspäissään ajaneet sankarin loukkuun ja pääpahis on juuri antanut tällä selkäsaunan ja valmistautuu viimeiseen, mahdollisesti jo kohtalokkaaseenkin iskuun tovereidensa hieman estellessä. Silloin Mr. Miyagi puuttuu peliin ja voittaa kaikki kiusaajat ylivoimaisella karaten osaamisellaan.

Tässä elokuvassa kohtaus on myös, mutta nyt muutettuna siten, että Mr. Han ei ole itse suoraan niin väkivaltainen kuin "kollegansa" Mr. Miyagi. Tämän ymmärtää, koska kohtaus, jossa Jackie Chan monottaisi 12-vuotiasta poikaa päähän näyttäisi aika ruokottomalta, vaikka 12-vuotias olisi kuinka paha kung-fun osaaja. Niinpä kohtaus on ratkaistu toisella tavalla.

Kiinan turistinähtävyyksiä nähdään tietysti myös, niinpä elokuvaan on liitetty mukaan vierailu Kielletyssä kaupungissa ja Kiinan muurilla. Jälkimmäinen ymppäys on hieman epäuskottava. Vaikka en ole muurilla käynytkään, uskoisin että se on tyypillinen turistinähtävyys, mikä tarkoittaa että siellä tuskin saa rauhassa juoksennella ja treenata kung-fua, vaan ympärillä on tuhatpäinen lauma turisteja kameroineen. Mutta kyse lienee ihan vain amerikkalaisesta tavasta hahmottaa maailma ja tehdä elokuvia: jos elokuva tapahtuu Pariisissa, Eiffel-tornin pitää näkyä. Jos ollaan Moskovassa, pitää olla Punaisella torilla ja täytyy olla talvi ja lunta. Ja jos ollaan Kiinassa, niin silloin ollaan Kiinan muurilla.

Mutta kaiken kaikkiaan ihan viihdyttävä pop corn-elokuva, joka ei tosin pääse alkuperäisen tasolle. Elokuva olisi ehkä tarvinnut enemmän uusia ideoista ja ajatuksia muutaman ihan hauskan irtioton sijaan (kuuluisa kärpäsen nappaus syömätikuilla-kohtaus on toteutettu hieman toisella tavalla. Eikä "wax on, wax off"-kohtausta nähdä.)

Halloween, se elokuva

Katselen toisella silmällä elokuvaa "Halloween", joka aikanaan aiheutti äidilleni traumoja. Silloisen teini-ikäinen äiti päätti mennä elokuviin katsomaan tätä silloin ensi-iltaan tullutta, nykyisin jo klassikoksi laskettua elokuvaa, ja valkonaamainen Michael Myers veitsen kanssa oli sen verran vaikuttava ilmestys, että äitini nukkui tämän kyseisen "viihde-elämyksen" jälkeen viikon verran lattialla vanhempiensa huoneessa.

Ajan hammas ei ole erityisen paljon tätä elokuvaa purrut, ehkä jo siksikin, että tässä on luotettu tarinan voimaan ja painostavaan tunnelmaan, ei erikoisefekteihin. Itse en ole kauhuelokuvien ystävä, mutta olen tämän aiemminkin silmäillyt läpi.

Tietyt kauhuelokuvakliseet tuppaavat kyllä ärsyttämään/huvittamaan. Silloin ne eivät tosin varmaan olleet kliseitä:

- Kuten murhaaja, joka ei koskaan juokse, vaan kävelee hitaasti laahustamalla. Silti ehtii paikkaan kuin paikkaan.

- Murhaaja ei koskaan kuolla kupsahda, vaan pomppaa aina pystyyn.

- Uhrien (yleensä nuoret naiset) käsittämätön tyhmyys. Siis oikeasti, murhaaja ajaa sinua takaa ja päätät että oiva piilopaikka on vaatekaappi huoneessa, jonne murhaaja näki sinun pakenevan?

- Miksi pitää jäädä istumaan samaan huoneeseen, jossa se murhaaja pötköttää? Ja vielä kääntää sille selkänsä?

Yllättävän tehokkaasti tosin nämä kliseet toimivat. Saattaa tietysti olla, että äitiäni säikytti silloin elokuvan inhottavasti auki jäävä loppu, joka luonnollisesti johti armadaan toinen toistaan huonompaan jatko-osaan, joiden tekeminen taisi silloin olla muotia (nykyisinhän muotia on filmata kaikki mahdollinen uudelleen - tämäkin elokuva on saanut päivitetyn version)

Ja tässä sitten tietysti Halloweenin pelottelumusiikki

Tunnusmusiikki

Päätin aikani kuluksi listata minusta vaikuttavaa elokuvamusiikkia.

Painostavin ja ehkä myös uhkaavin elokuvamusiikki on mielestäni yhä edelleen Tappajahain (Jaws) tunnusmusiikki. Huvittava ajatella, että elokuvahistorian painostavimmat kohtaukset joissa katsoja ikään kuin seuraa tapahtumia hyökkäävän hain silmien kautta olivat kompromissi, koska elokuvan "tähti", mekaaninen hai Bruce, oli jatkuvasti rikki. Näin ollen sitä ei voitu käyttää kuin harvoissa kohtauksissa.

Löysin myös Tappajahain trailerin, jossa on pätkiä tuosta "hai näkökulmasta", jos joku ei tiedä mistä puhun. Hauska myös huomata, miten trailerit ovat muuttuneet ajan kuluessa. Tässä luotetaan vielä puheen voimaan, nykyisinhän ne ovat useimmiten pelkkää musiikkia. Ja paljon nopeatempoisempia. Harva varmaan jaksaisi enää edes katsoa televisiosta tätä traileria, tai ainakaan innostua kyseisestä elokuvasta.

Surullisin on varmasti Schindlerin listan tunnusmusiikki. Tosin se johtuu myös elokuvan aiheesta. Kappaleen voi kuunnella täällä. Lisäksi kys. videon Youtube-keskustelu kertoo myös surullista kieltään ihmisistä, jotka eivät suostu uskomaan siihen, että holokausti tapahtui omista poliittis-rasistisista syistään. Asenne on ilmeisesti yleistymässä, mikä ei ole kenties ihme nykyajassa, jossa minäkeskeinen ajattelu on noussut niin keskeiseksi, että ihminen voi laatia oman näkemyksensä myös historiallisista tapahtumista sta ja vilpittömästi uskoa, että hänen visionsa on totta, koska se on hänen omansa. Että historiakin voisi olla ikään kuin mielipidekysymys.

Ja nyt karkasin aiheesta.

United 93

Televisiosta tulee elokuva "United 93". Se kertoo syyskuun 11. vuonna 2001 neljännestä matkustajalentokoneesta, joka syöksyi pellolle, kun sen matkustajat nousivat taistelemaan koneen kaapanneita terroristeja vastaan pelastaen Luoja ties kuinka monta ihmishenkeä, jotka olisi menetetty, jos kone olisi päässyt alkuperäiseen maaliinsa. Arviohan on, että tämä kone oli tarkoitettu lentämään päin Valkoista taloa, jolloin terroristit olisivat tehneet symbolisen iskun Amerikan poliittista, sotilaallista (Pentagon) ja taloudellista (WTC-tornit) valtaa vastaan.

Tätä kyseistä elokuvaa on kehuttu paljon, koska se ei sorru kansallissankaruutta ja isänmaata ylistäväksi siirapiksi (niin ymmärrettävää kuin sen tekeminen olisikin ollut) vaan kertoo surullisen ja traagisen tarinan.

Tästä huolimatta olen hieman kahden vaiheilla haluanko katsoa tämän elokuvan, jonka loppu on väistämättä surullinen.

Vartijat-arvostelu

Jes!! Sitä tietää olevansa oikealla asialla, kun on tuhlannut rahojaan nähdäkseen elokuvan, joka on saanut amerikkalaisen äärioikeiston raivoihinsa. Debbie Schlussel kävi katsomassa Watchmenin eikä sitten pitänyt näkemästään:

"If you see it yourself, you're also probably a moron and a vapid, indecent human being."

Schlusselin kritiikin kärki kohdistuu elokuvan väkivaltaisuuteen, mikä on täysin ymmärrettävä syy olla pitämättä elokuvasta. Sekä sarjakuva-alkuperäisversio että elokuvaversio ovat väkivaltaisia. Trikoopukuisia hahmoja heiluu ruudulla, mutta väkivalta kuvataan hyvin inhottavalla tavalla.

Mutta Debbietä kiukuttivat muutkin asiat. Popcornit menivät väärään kurkkuun heti, kun jo elokuvan alussa nainen, jota kutsuttiin supersankariksi, paljastui lesboksi. Ja vielä pussasi toista naista! Ja se näytettiin! Heti elokuvan alussa! Ja sanovat naista vielä supersankariksi, hyi.

Schlussel on kovin huolissaan lapsista. Miten selittää pikkuiselle, miksi täti pussaa toista tätiä, koska pikkuisen mieli vaurioituu moisesta törystä. Schlussel on vakaasti päättänyt, että elokuva on tarkoitettu lapsille ja on siksi raivoissaan (elokuva on Suomessa kielletty alle 15-vuotiailta ja Jenkkilässä se on myös R-Rated). Aivan käsittämätöntä saastaa "Hollywoodyn crackia polttelevat huorat" (lähes sanatarkka käännös) työntävät lasten katsottavaksi. Koko vuodatuksesta tulee mieleen eräs Simpsonien henkilöhahmo, joka huutaa joka ikisessä mielenosoituksessa (oli aihe sitten mikä hyvänsä): "Could someone please think of the children!"

Mielenkiintoista keskustelua käydään myös arvostelun kommenttiosiossa. Koko Debbien argumentointi perustuu siihen, että elokuva on markkinoitu lapsille. Kun joku huomauttaa ikärajoista, Debbie vastaa, että elokuva oli markkinoitu lapsille. Kun joku yrittää keskustella elokuvan teemasta tai ideasta, Debbie vastaa, että se oli markkinoitu lapsille.

Ja sitten Debbie hermostuu:

UH, I DON'T NEED TO "DO MY HOMEWORK" WHEN I WATCH AND CRITIQUE A MOVIE THAT'S SICKENING AND MARKETED AT KIDS. ALL I NEED TO DO IS WATCH IT AND KEEP MY SANITY, WHICH ALL OF YOU WATCHMEN IDIOTS APPARENTLY LONG AGO GAVE UP. NO, YOU DON'T HAVE TO BE INTELLIGENT TO FULLY ENJOY IT. ON THE CONTRARY, AS YOU AND THE OTHER WATCHMEN IDIOTS HAVE DEMONSTRATED, YOU HAVE TO BE A COMPLETE FLIPPING IDIOT WITH ZERO INTELLECT AND SOUL. CALLING THIS STUPID STORYLINE A FANTASTIC PLOT JUST SHOWS HOW SIMPLE AND EMPTY YOU ARE.”

Ja jatkaa:

”Bottom line: If you're a "Watchmen" fan, there's something sick about you. ...
And maybe your sister should be fed to dogs and your mother raped and your brother should have his arms sawed off (as they do in this snuff/torture-porn movie).”

Debbiestä itsestään kertonee se, että elokuvan parhaimmaksi anniksi hän laskee Rorschachin kommentit liberaaleista ja älyköistä. Kyseinen henkilöhahmo on tarinan mieleltään sairain ilmestys, äärioikeistolaisia mielipiteitä laukova verenhimoinen psykopaatti. Mikä meni sitten Debbieltä ilmeisesti ihan ohi.