1990-luvulla saatananpalvonta oli in. Muistatteko? Iltapäivälehdet ja television ajankohtaisohjelmat kertoivat uutisia ilmiön kasvusta, kirkko julkaisi opetusvideoita. Kaikki olivat kovin hyvin huolissaan.
Meidänkin pikkupitäjässä huolestuttiin oikein toden teolla. Meille lapsille tuotiin kouluun valistaja, joka puhui meille pitkään saatananpalvonnasta ja sen vaaroista. Hän luki muun muuassa kirjastaan, joka perustui kuulemma entisen saatananpalvojan muistelmiin, erittäin kuvottavan kertomuksen vauvan rituaalisesta murhasta.
Tämä valistaja uskoi Saatanan olemassaoloon ihan sataprosenttisesti. Kun hän kertoi saatananpalvonnan vaaroista, hän ei tehnyt sitä, koska ilmiön uskottiin olevan kytköksissä rikoksiin, huume- ja järjestäytyneeseen rikollisuuteen, prostituutioon ja yleisestikin ottaen ihmisten mielenterveyttä vaarantaviin asioihin. Vaan koska hän uskoi että pimeyden voimat olivat pelissä.
Tämän vuoksi kyytiä saivat myös muut saatananpalvonnalle altistavat ilmiöt. Huumeiden lisäksi siis myös metallimusiikki, kauhuelokuvat ja -kirjat ja vääränlainen taide. Hän varoitti meitä pentagrammien vaaroista ja kertoi mitä eroa on valkoisella magialla ja mustalla magialla. Hän kertoi spiritismin riskeistä ja miksi peilin eteen ei kannata mennä keskiyöllä hokemaan "Saatana, Saatana..." Kaikki tämä tietysti mehevillä, yleensä myös verisillä, esimerkkitarinoilla höystettynä.
Kertakäynti ei myöskään riittänyt, vaan hän vieraili usein pitäjässämme ja sai aina runsaan kuulijakunnan. Itsekin kävin hänen luennoillaan ja viihdyin, tosin tunsin samalla aikamoista ahdistusta. Itse pidin kovasti kauhu- ja fantasiakirjoista ja haaveilin itsekin joskus voivani niitä kirjoittaa. Nyt sainkin kuulla olevani Saatanan kätyri. Äiti yritti lohduttaa minua sanomalla, ettei kirjailija voi ottaa vastuuta siitä miten ihmiset hänen teoksensa tulkitsevat, mutta olin ehdoton. En voisi kirjoittaa teosta, joka mahdollisesti johtaisi jonkun saatananpalvontaan.
Sitten eräällä tällaisella valistusluennolla valistaja tuomitsi Pikku vampyyri-kirjat, yhden suosikkisarjoistani. Luki jopa pätkän kyseisestä lasten kirjasarjasta ja kertoi miten kohta osoitti ilmeisesti pimeyden voimien läsnäolon. Siinä vaiheessa minulla loppui usko valistajaan. Se oli itse asiassa hämmästyttävän voimakas kokemus, miten asenteeni tosiaan muuttui yhdessä hetkessä. Hieman samankaltainen "uskosta luopuminen" minulle sattui myöhemminkin, kun uskoni Juhan af Granniin päättyi siihen, kun hän eräässä dokumentissaan listasi itsensä maailmankaikkeuden suurempien ihmisten joukkoon. Samaan sakkiin kuului mm. Jeesus. Mutta siitä lisää ehkä joskus toiste.
Nyt vuosia myöhemmin olen nähnyt tuon ajan saatananpalvonta-hysterian ja valistajamme varmasti aivan vilpittömät motiivit uudessa valossa. Pidän hänen päästämistään kouluun virhearviona, mutta ymmärrän sen tuon ajan puoli-hysteerisessä ilmapiirissä, jossa tietoa ilmiöstä (jonka todellinen olemassaolokin on asetettu nykyisin kyseenalaiseksi) oli niin kovin vähän ja jossa media nosti "asiantuntijoiksi" ihmisiä, joilla oli omat voimakkaat agendansa ja näkemyksensä. Vaikka itse kristittynä uskonkin pimeyden voimien olemassaoloon, en myöskään jaa valistajamme teologista näkemystä niiden toimintatavoista enkä muutenkaan edusta samaa teologista koulukuntaa, jota valistajamme edustaa ( hän ei suoranaisesti tuonut vakaumustaan luennoillaan esiin, mutta se paistoi kyllä rivien välistä aika vahvasti).
1990-luvun alkupuolen "hulluista vuosista" on muuten valmistunut teologisessa tiedekunnassa tutkimuskin, Titus Hjelmin väitöskirja "Saatananpalvonta, media ja suomalainen yhteiskunta", jos jota kuta kiinnostaa tutustua ilmiöön vielä tarkemmin.
keskiviikko 29. lokakuuta 2008
tiistai 28. lokakuuta 2008
Susien valtakunta
Siinä samassa kylässä, jossa asui tappajakoira ja jossa eräs asukas säilytti ruumista autossaan (kunnes siirsi sen pois juuri kun lauma poikia oli menossa tarkistamaan asiaa, jolloin ainoaksi lähteeksi jäi yksinäinen todistaja, joka oli mielestään pikkuveljensä kanssa nähnyt ruumiin), niin sen kylän erässä metsikössä asui susia. Tai mahdollisesti ihmissusia.
Emme olleet varmoja susilauman olemassaolosta, mutta päättelimme että metsikössä asui susia. Epäilimme sitä ainakin vahvasti. Istuimme kavereiden kanssa susimetsän kalliolla, aika lähellä tappajakoiran kotia, ja kerroimme susijuttuja. Meillä oli tietysti eväät mukana, söimme leipää ja joimme mehua ja kerroimme toinen toistaan hurjempia juttuja. Mitä nyt olimme telkkarista nähneet tai lukeneet.
Pian alkoi mielikuvitus juosta ja puiden takaa näkyi salaperäisiä, susimaisia hahmoja. Ymmärsimme kyllä, että tätä ilmiötä kutsutaan mielikuvituksen laukkaamiseksi, mutta toisaalta se oli valtavan jännittävän todellista. Olimme koko ajan kahden vaiheilla, että leikimmekö vai otammeko tämän tosissamme. Veimme makkaranpalan metsään saadaksemme todisteet susien olemassaolosta ja puoli tuntia myöhemmin makkaranpala oli hävinnyt. Voiko varmempaa todistusta susista ollakaan? Kaveri kyllä ehdotti vaihtoehdoksi vampyyreita, mutta sanoin jotta en ole kyllä typerämpää juttua kuullutkaan. Joten uskoimme, että se oli joko A) susi tai B) ihmissusi. Koska niitä oli olemassa, olimme lukeneet sen Noidan käsikirjasta ja jos se on pistetty kirjaan, sen on oltava totta.
Emme olleet varmoja susilauman olemassaolosta, mutta päättelimme että metsikössä asui susia. Epäilimme sitä ainakin vahvasti. Istuimme kavereiden kanssa susimetsän kalliolla, aika lähellä tappajakoiran kotia, ja kerroimme susijuttuja. Meillä oli tietysti eväät mukana, söimme leipää ja joimme mehua ja kerroimme toinen toistaan hurjempia juttuja. Mitä nyt olimme telkkarista nähneet tai lukeneet.
Pian alkoi mielikuvitus juosta ja puiden takaa näkyi salaperäisiä, susimaisia hahmoja. Ymmärsimme kyllä, että tätä ilmiötä kutsutaan mielikuvituksen laukkaamiseksi, mutta toisaalta se oli valtavan jännittävän todellista. Olimme koko ajan kahden vaiheilla, että leikimmekö vai otammeko tämän tosissamme. Veimme makkaranpalan metsään saadaksemme todisteet susien olemassaolosta ja puoli tuntia myöhemmin makkaranpala oli hävinnyt. Voiko varmempaa todistusta susista ollakaan? Kaveri kyllä ehdotti vaihtoehdoksi vampyyreita, mutta sanoin jotta en ole kyllä typerämpää juttua kuullutkaan. Joten uskoimme, että se oli joko A) susi tai B) ihmissusi. Koska niitä oli olemassa, olimme lukeneet sen Noidan käsikirjasta ja jos se on pistetty kirjaan, sen on oltava totta.
torstai 23. lokakuuta 2008
Tarinoiden valtakunta
Kun olin jotain 10-vuotias, kylässämme asui tappajakoira.
Ihan totta.
Kaikki me kylän pikkupojat tiesimme että koira oli tappajakoira. En tosin enää tiedä, että mistä me sen tiesimme, että koira oli tappajakoira. Ehkä asiaan vaikuttivat korjaamon seinässä olevat tarrat, joissa oli saksanpaimenkoiran kuva ja teksti: "Vartioitu alue". Päättelimme, että siinä vihjattiin, että koira vartioi aluetta. Ehkä se, että koira oli kerran tapellut toisen koiran kanssa ja voittanut. Tai sitten joku oli kuullut äitinsä sanovan jotain, mistä oli vedetty johtopäätöksiä. Tai luultavammin vielä uskottavammalta taholta eli isältään. Isät kun tiesivät tuolloin kaiken maailman äijäjutuista kaiken ollen meidän ensisijainen lähteemme mitä tuli poliiseihin, armeijaan, kummituksiin, susiin, toiseen maailmansotaan, politiikkaan ja yleiseen elämänmenoon.
Joka tapauksessa kylän autokorjaamoa pitävän miehen saksanseisoja oli siis tappajakoira. Se oli tietojemme mukaan koulutettu tappamaan. Me pelkäsimme kyseistä koiraa aivan kamalasti.
Siksipä joka päivä kävimmekin pyöräilemässä korjaamon ohi: jos vaikka koira olisi ollut irti ja olisi rynnännyt tappamaan. Ei kovin pitkälle pohdittu suunnitelma, myönnän. Emme siis koiraa kiusanneet, kunhan pyöräilimme korjaamon ohi, sydän pamppaillen ja peloista kankeina. Vaaransimmehan sentään henkemme. Sitten jälkeenpäin kehuimme toisiamme miten urheita olimme olleet. Välillä kuulimme hurjia tarinoita siitä, miten joku oli lähes joutunut koiran raatelemaksi, mutta pelastunut ainoastaan pyöräilytaitojensa ansiosta. Paheksuimme syvästi, että joku sai pitää vapaana koulutettua tappajakoiraa.
Kerran sitten olin taas kaverini kanssa pyöräilemässä ja meidän piti ajaa korjaamon ohi. Olimme juuri kriittisessä pisteessä eli puolessa välissä ohittamassa korjaamoa, kun koira ilmestyi eteemme. Sen tulo ei ollut erityisen dramaattinen, se juosta lönkytti tietä pitkin häntä laiskasta heilahdellen. Meidät nähdessään sen häntä alkoi vipattaa vimmatusti. Ensin se meni kaverini luo, nuuski tämän lahkeet ja heilutti häntäänsä. Minua se kävi nuolaisemassa käteen ennen kuin jatkoi matkaansa ilmeisen pettyneenä siihen, että me seisoimme paikoillamme jäykkinä kuin heinäseipäät emmekä edes rapsuttaneet.
Tappajakoirasta ei sen jälkeen puhuttu, mutta kyllä se aikamoinen antikliimaksi oli. Onneksi seuraavalla viikolla poikien tietotoimistossa kerrottiin, että erään toisen naapurin auton takapenkillä oli ihka aito ihmisruumis.
Ihan totta.
Kaikki me kylän pikkupojat tiesimme että koira oli tappajakoira. En tosin enää tiedä, että mistä me sen tiesimme, että koira oli tappajakoira. Ehkä asiaan vaikuttivat korjaamon seinässä olevat tarrat, joissa oli saksanpaimenkoiran kuva ja teksti: "Vartioitu alue". Päättelimme, että siinä vihjattiin, että koira vartioi aluetta. Ehkä se, että koira oli kerran tapellut toisen koiran kanssa ja voittanut. Tai sitten joku oli kuullut äitinsä sanovan jotain, mistä oli vedetty johtopäätöksiä. Tai luultavammin vielä uskottavammalta taholta eli isältään. Isät kun tiesivät tuolloin kaiken maailman äijäjutuista kaiken ollen meidän ensisijainen lähteemme mitä tuli poliiseihin, armeijaan, kummituksiin, susiin, toiseen maailmansotaan, politiikkaan ja yleiseen elämänmenoon.
Joka tapauksessa kylän autokorjaamoa pitävän miehen saksanseisoja oli siis tappajakoira. Se oli tietojemme mukaan koulutettu tappamaan. Me pelkäsimme kyseistä koiraa aivan kamalasti.
Siksipä joka päivä kävimmekin pyöräilemässä korjaamon ohi: jos vaikka koira olisi ollut irti ja olisi rynnännyt tappamaan. Ei kovin pitkälle pohdittu suunnitelma, myönnän. Emme siis koiraa kiusanneet, kunhan pyöräilimme korjaamon ohi, sydän pamppaillen ja peloista kankeina. Vaaransimmehan sentään henkemme. Sitten jälkeenpäin kehuimme toisiamme miten urheita olimme olleet. Välillä kuulimme hurjia tarinoita siitä, miten joku oli lähes joutunut koiran raatelemaksi, mutta pelastunut ainoastaan pyöräilytaitojensa ansiosta. Paheksuimme syvästi, että joku sai pitää vapaana koulutettua tappajakoiraa.
Kerran sitten olin taas kaverini kanssa pyöräilemässä ja meidän piti ajaa korjaamon ohi. Olimme juuri kriittisessä pisteessä eli puolessa välissä ohittamassa korjaamoa, kun koira ilmestyi eteemme. Sen tulo ei ollut erityisen dramaattinen, se juosta lönkytti tietä pitkin häntä laiskasta heilahdellen. Meidät nähdessään sen häntä alkoi vipattaa vimmatusti. Ensin se meni kaverini luo, nuuski tämän lahkeet ja heilutti häntäänsä. Minua se kävi nuolaisemassa käteen ennen kuin jatkoi matkaansa ilmeisen pettyneenä siihen, että me seisoimme paikoillamme jäykkinä kuin heinäseipäät emmekä edes rapsuttaneet.
Tappajakoirasta ei sen jälkeen puhuttu, mutta kyllä se aikamoinen antikliimaksi oli. Onneksi seuraavalla viikolla poikien tietotoimistossa kerrottiin, että erään toisen naapurin auton takapenkillä oli ihka aito ihmisruumis.
keskiviikko 22. lokakuuta 2008
Mitä itsestäsi annat
Kävin tässä kerran "koti-kotona" ja luin siinä samalla lapsena kirjoittamiani päiväkirjojani ja huomasin niissä saman ilmiön, minkä olen huomannut nykyisistäkin päiväkirjoistani. Eli mahdottoman masentavaa, synkkää ja ikävää tekstiä. Ja valtavasti kirosanoja. Toki lapsuuden "synkistelyt" alkavat jo nykyisin olemaan melko herttaista luettavaa, mutta luultavamminkaan niitä ei ole pilke silmäkulmassa kirjoitettu.
Minulle päiväkirjat ovat näemmä aina olleet keino purkaa niitä negatiivisia tunteita, näemmä ihan jo lapsesta asti. En ole niitä tietoisesti valinnut "likakaivoikseni", mutta sellaiseksi ne ovat näköjään päätyneet erilaisista hankkeista "piristää" päiväkirjoja huolimatta. Positiiviset jutut Jussi 12-vee on kuvannut lyhyesti ja ytimekkäästi "Tänään oli hyvä päivä" (ollen tuon päivän ainoa merkintä, mitäs sitä turhia jaarittelemaan, jos oli kivaa), kun taas kiista naapurin lasten kanssa on kuvattu tarkkaan ja yksityiskohtia säästelemättä. Sama ilmiö näkyy myös nykyisissä päiväkirjoissani, silloin kun jaksan niitä pitää.
Mistä olikin sitten hyvä alkaa miettimään, että minkälaisen kuvan joku ulkopuolinen saisi minusta, jos lukisi nuo päiväkirjamerkinnät? Varmaan aika vääristyneen, jos ei tuntisi minua muuten. Mutta sitten taas toisaalta, muuttaisiko noiden juttujen lukeminen myös sellaisten ihmisten kuvaa minusta, jotka ovat tavanneet minut? Luultavasti, kenties he jopa hetken tuntisivat ahdistusta siitä, etteivät todella tunnekaan minua. Koska päiväkirja-Jussi on aika erilainen verrattuna siihen minuun, jonka he ovat nähneet. Puhumattakaan nyt blogi-Jussista, joka on ihan toisella planeetalta, koska se kirjoittaa yleisölle.
Koska roolejahan minä vedän (varmaan kaikki esittävät niitä, mutta en halua yleistää sitä mitä itsessäni olen huomannut koskemaan kaikkia, koska en voi olla varma siitä että olen oikeassa. Puhun siis vain itsestäni). Olen erilainen eri tilanteissa. Käyttäydyn, jopa puhun eri tavalla eri piireissä. Toisissa piireissä olen kaiketi aika hauska, toisissa kaikkea muuta. Olen erilainen kotona, erilainen lähipiirini luona, erilainen työkavereiden kanssa, erilainen kaukaisempien sukulaisten luona.
Joskus mietin, varsinkin öisin, kun uni ei tule ja ajatukset alkavat pyöriä päässä, että mikä näistä rooleista on se oikea. Ja tunteeko minua loppujen lopuksi kukaan?
Minulle päiväkirjat ovat näemmä aina olleet keino purkaa niitä negatiivisia tunteita, näemmä ihan jo lapsesta asti. En ole niitä tietoisesti valinnut "likakaivoikseni", mutta sellaiseksi ne ovat näköjään päätyneet erilaisista hankkeista "piristää" päiväkirjoja huolimatta. Positiiviset jutut Jussi 12-vee on kuvannut lyhyesti ja ytimekkäästi "Tänään oli hyvä päivä" (ollen tuon päivän ainoa merkintä, mitäs sitä turhia jaarittelemaan, jos oli kivaa), kun taas kiista naapurin lasten kanssa on kuvattu tarkkaan ja yksityiskohtia säästelemättä. Sama ilmiö näkyy myös nykyisissä päiväkirjoissani, silloin kun jaksan niitä pitää.
Mistä olikin sitten hyvä alkaa miettimään, että minkälaisen kuvan joku ulkopuolinen saisi minusta, jos lukisi nuo päiväkirjamerkinnät? Varmaan aika vääristyneen, jos ei tuntisi minua muuten. Mutta sitten taas toisaalta, muuttaisiko noiden juttujen lukeminen myös sellaisten ihmisten kuvaa minusta, jotka ovat tavanneet minut? Luultavasti, kenties he jopa hetken tuntisivat ahdistusta siitä, etteivät todella tunnekaan minua. Koska päiväkirja-Jussi on aika erilainen verrattuna siihen minuun, jonka he ovat nähneet. Puhumattakaan nyt blogi-Jussista, joka on ihan toisella planeetalta, koska se kirjoittaa yleisölle.
Koska roolejahan minä vedän (varmaan kaikki esittävät niitä, mutta en halua yleistää sitä mitä itsessäni olen huomannut koskemaan kaikkia, koska en voi olla varma siitä että olen oikeassa. Puhun siis vain itsestäni). Olen erilainen eri tilanteissa. Käyttäydyn, jopa puhun eri tavalla eri piireissä. Toisissa piireissä olen kaiketi aika hauska, toisissa kaikkea muuta. Olen erilainen kotona, erilainen lähipiirini luona, erilainen työkavereiden kanssa, erilainen kaukaisempien sukulaisten luona.
Joskus mietin, varsinkin öisin, kun uni ei tule ja ajatukset alkavat pyöriä päässä, että mikä näistä rooleista on se oikea. Ja tunteeko minua loppujen lopuksi kukaan?
perjantai 17. lokakuuta 2008
Tupakka
En tupakoi, mutta joskus tuntuu siltä, että pitäisi. Esimerkiksi erilaisten hermostuttavien tilanteiden (kuten kun viisivuotias hoitolapsi saa hysteerisen raivokohtauksen) jälkeen tekisi mieli vetäistä hermosauhut. Tai pieni alkoholipaukku. Mutta myös rauhalliset tilanteet tuntuisivat vaativan sitä tupakkaa.
Kuten esimerkiksi silloin kun viet kaverin uuden koiranpennun ulos kesällä aamuyöstä, kun pellolla on usvaa, kaste on maassa ja ilmassa on jo pikkuisen lähestyvän syksyn kirpeyttä. Kun seisot siinä portailla, nukuttaa ja väriset kylmästä kädet taskussa samalla kun katselet pihalla taapertavaa koiranpentua, niin jotenkin tuntuu että tässä kuuluisi nyt polttaa tupakka. Olisi ainakin jotain tekemistä. Ja jotenkin se vain sopisi siihen ”Suomi-filmi”-kuvaan.
Tosin jos polttaisin, en luultavasti olisi saanut kiinni sitä aikuista koiraa, joka päätti heittäytyä kuuroksi ja lähteä naapuriin ja se piti juosta kiinni. Yleensähän koiran kiinnijuokseminen on tupakoimattomallekin turha yritys, mutta tehtävää helpottaa, jos koira on sinua vain pikkuisen nuorempi. Se yritti kyllä ovelaa harhautusliikettä ja yritti väistää lähestyvää kättä, mutta minulla oli kärpän refleksit ja nappasin kaulapannasta kiinni. Ja sitten mentiin takaisin sisälle
Kuten esimerkiksi silloin kun viet kaverin uuden koiranpennun ulos kesällä aamuyöstä, kun pellolla on usvaa, kaste on maassa ja ilmassa on jo pikkuisen lähestyvän syksyn kirpeyttä. Kun seisot siinä portailla, nukuttaa ja väriset kylmästä kädet taskussa samalla kun katselet pihalla taapertavaa koiranpentua, niin jotenkin tuntuu että tässä kuuluisi nyt polttaa tupakka. Olisi ainakin jotain tekemistä. Ja jotenkin se vain sopisi siihen ”Suomi-filmi”-kuvaan.
Tosin jos polttaisin, en luultavasti olisi saanut kiinni sitä aikuista koiraa, joka päätti heittäytyä kuuroksi ja lähteä naapuriin ja se piti juosta kiinni. Yleensähän koiran kiinnijuokseminen on tupakoimattomallekin turha yritys, mutta tehtävää helpottaa, jos koira on sinua vain pikkuisen nuorempi. Se yritti kyllä ovelaa harhautusliikettä ja yritti väistää lähestyvää kättä, mutta minulla oli kärpän refleksit ja nappasin kaulapannasta kiinni. Ja sitten mentiin takaisin sisälle
torstai 16. lokakuuta 2008
Kun ei muista...
Elämä on joskus vaikeaa, kun on siunattu huonolla kasvomuistilla ja vielä huonommalla nimimuistilla. Se johtaa kiusallisiin tilanteisiin...
...niin kuin silloin, kun olet kulunvalvonnassa ja eteesi ilmestyy työkaveri, joka ei sano mitään, katsoo vaan odottavasti ja sinä kysyt että kukas sitä ollaan ja työkaverin kasvoille tulee tyrmistynyt ilme. Ja heti kun se sanoo nimensä muistat että olitte eilen yhdeksän tuntia yhdessä tekemässä tätä samaa kulunvalvontaa. Mitä siinä tilanteessa voi sanoa? "Sori, huono valaistus?"
...tai silloin kun sinulla on asiaa eräälle oppilasasuntolasi asukkaalle. Olet asunut samassa rakennuksessa sen kanssa kuusi vuotta, mutta et edelleenkään muista sen nimeä. Ja sitten sinun täytyy saada joku asia sille toimitettua, tiedät että hän on yhteistilassa, mutta kun siellä on muitakin. Mitä muuta voit tehdä, kun jäädä orpona hengailemaan käytävälle ja odottamaan ihmettä? Et voi oikein mennä pieneen yhteistilaan, jossa on vain muutama ihminen, huutamaan nimeä ilmoille kuin armeijan alikersantti. Ehkä voisit mennä yhteistilaan ja pyytää ensimmäiseltä vastaantulijalta, että tämä hakisi etsimäsi ihmisen? Erinomainen suunnitelma, mutta Murphyn lain mukaisesti tuolloin vastaantulija taatusti on juuri se hakemasi kaveri. "Hei, voitko pyytää Mattia tänne?", "Totaa... mä olen Matti.", "Ai katos vaan, niin oletkin...". Ei näin.
... tai jos leirillä huomaat yllättäen saaneesi läjän oppivihkoja käsiisi ja nyt sinun tulisi jakaa ne oikeille omistajille. Ja jokainen nimi tuntuu vieraalta. Mitä tehdä? Ainakaan ei kannata alkaa jakamaan niitä summatikassa omien muistikuvien perusteella niin kuin minä tein. Ja annoin heti vihon väärälle ihmiselle. Todella väärälle, koska edes sukupuoli ei täsmännyt. Tuhottuani viisitoistavuotiaan minä-kuvan työkaveri ilmoitti minulle, ettei minulla ole vastaisuudessa enää mitään asiaa vihkojen jakamiseen.
...niin kuin silloin, kun olet kulunvalvonnassa ja eteesi ilmestyy työkaveri, joka ei sano mitään, katsoo vaan odottavasti ja sinä kysyt että kukas sitä ollaan ja työkaverin kasvoille tulee tyrmistynyt ilme. Ja heti kun se sanoo nimensä muistat että olitte eilen yhdeksän tuntia yhdessä tekemässä tätä samaa kulunvalvontaa. Mitä siinä tilanteessa voi sanoa? "Sori, huono valaistus?"
...tai silloin kun sinulla on asiaa eräälle oppilasasuntolasi asukkaalle. Olet asunut samassa rakennuksessa sen kanssa kuusi vuotta, mutta et edelleenkään muista sen nimeä. Ja sitten sinun täytyy saada joku asia sille toimitettua, tiedät että hän on yhteistilassa, mutta kun siellä on muitakin. Mitä muuta voit tehdä, kun jäädä orpona hengailemaan käytävälle ja odottamaan ihmettä? Et voi oikein mennä pieneen yhteistilaan, jossa on vain muutama ihminen, huutamaan nimeä ilmoille kuin armeijan alikersantti. Ehkä voisit mennä yhteistilaan ja pyytää ensimmäiseltä vastaantulijalta, että tämä hakisi etsimäsi ihmisen? Erinomainen suunnitelma, mutta Murphyn lain mukaisesti tuolloin vastaantulija taatusti on juuri se hakemasi kaveri. "Hei, voitko pyytää Mattia tänne?", "Totaa... mä olen Matti.", "Ai katos vaan, niin oletkin...". Ei näin.
... tai jos leirillä huomaat yllättäen saaneesi läjän oppivihkoja käsiisi ja nyt sinun tulisi jakaa ne oikeille omistajille. Ja jokainen nimi tuntuu vieraalta. Mitä tehdä? Ainakaan ei kannata alkaa jakamaan niitä summatikassa omien muistikuvien perusteella niin kuin minä tein. Ja annoin heti vihon väärälle ihmiselle. Todella väärälle, koska edes sukupuoli ei täsmännyt. Tuhottuani viisitoistavuotiaan minä-kuvan työkaveri ilmoitti minulle, ettei minulla ole vastaisuudessa enää mitään asiaa vihkojen jakamiseen.
maanantai 13. lokakuuta 2008
Epäonnistumisen pelko
En ole aiemmin tuntenut opiskelujeni suhteen epäonnistumisen pelkoa, vaan olen aina uskonut, että kyllä tämä tästä onnistuu. Jopa gradua vääntäessäni, jolloin usko oli ajoittain loppumassa, en kuitenkaan missään vaiheessa epäillyt ettenkö kuitenkaan saisi gradua lopulta valmiiksi ja opintojani purkkiin.
Mutta nyt rintaani on hiipinyt ensimmäistä kertaa sellainen olo, etten ehkä saakaan opintojani valmiiksi. Että vuosien yliopisto-opiskelujen, lukion ja peruskoulun tuloksena olisi vain "melkein maisteri". Että minusta todella tulee ikuinen opiskelija, jonka valmistuminen jää kiinni muutamasta surkeasta kurssista, jota se ei koskaan saa suoritettua, koska se ei jaksa, ei osaa eikä viime kädessä loppujen lopulta enää edes uskalla.
Mutta nyt rintaani on hiipinyt ensimmäistä kertaa sellainen olo, etten ehkä saakaan opintojani valmiiksi. Että vuosien yliopisto-opiskelujen, lukion ja peruskoulun tuloksena olisi vain "melkein maisteri". Että minusta todella tulee ikuinen opiskelija, jonka valmistuminen jää kiinni muutamasta surkeasta kurssista, jota se ei koskaan saa suoritettua, koska se ei jaksa, ei osaa eikä viime kädessä loppujen lopulta enää edes uskalla.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)