Takana on yksi raskaimmista keväistä pitkään aikaan.
Ja nyt takana on myös yksi onnistuneimmista rippileireistä pitkään pitkään aikaan. Siis leirit ovat aina olleet hyviä, mutta oma fiilis leirien aikana on saattanut mennä todella matalalla: olen aina ollut oman itseni ankarin kriitikko, en ole yleensä pitänyt oppitunneistani tai tavastani olla leirillä tai kyvystäni tukea työkavereita. Paljon on leireistä jäänyt jossiteltavaa ja itsemoitittavaa.
Mutta ei nyt. Olen suorastaan haikea, että leiri on ohi ja päällimmäinen kokemus on, että onnistuin. Ihan oikeasti onnistuin. Oppitunneilla, olemaan nuorten kanssa, olemaan työkavereiden kanssa. Onnistuin olemaan tukena työkavereille, ottamaan roolin, jossa en tuntenut olevani alamittainen tai "pitäiskö mun kuitenkin..." Onnistuin niissäkin tehtävissä, jotka tuntuivat hankalilta.
Onko se todellakin niin, että ihmisen on hajottava voidakseen tulla uudeksi?
Ja nyt takana on myös yksi onnistuneimmista rippileireistä pitkään pitkään aikaan. Siis leirit ovat aina olleet hyviä, mutta oma fiilis leirien aikana on saattanut mennä todella matalalla: olen aina ollut oman itseni ankarin kriitikko, en ole yleensä pitänyt oppitunneistani tai tavastani olla leirillä tai kyvystäni tukea työkavereita. Paljon on leireistä jäänyt jossiteltavaa ja itsemoitittavaa.
Mutta ei nyt. Olen suorastaan haikea, että leiri on ohi ja päällimmäinen kokemus on, että onnistuin. Ihan oikeasti onnistuin. Oppitunneilla, olemaan nuorten kanssa, olemaan työkavereiden kanssa. Onnistuin olemaan tukena työkavereille, ottamaan roolin, jossa en tuntenut olevani alamittainen tai "pitäiskö mun kuitenkin..." Onnistuin niissäkin tehtävissä, jotka tuntuivat hankalilta.
Onko se todellakin niin, että ihmisen on hajottava voidakseen tulla uudeksi?
