Seurakuntani kirkkoon on toivon mukaan pian tulossa leikkinurkka lapsille. Kovasti sitä ainakin suunnitellaan. Toivon nurkkauksen onnistuvan, sillä lapset tuovat jumalanpalvelukseen elämää. Lapsissa on "pyhää huolettomuutta", rohkeutta liikkua kirkossa, joka vapauttaa muidenkin olemusta. Lapset ymmärtävät mystiikasta lähes automaattisesti enemmän kuin aikuiset. Ei lapselle ole vaikeuksia mennä ehtoolliselle syömään "jeesusleipää". Aikuinen kipuilee, ihmettelee ja pilkkaa, kun ei ymmärrä.
Joskus toki lapsista lähtevä vapauden ääni on kovaäänistä. Väittäisin kuitenkin julmasti, että yhteisön kypsyys mitataan sen suhtautumisessa lapsiin. Jos aikuiset polttavat päreensä siitä, että lapsi nauraa tai pitää ajoittain kovaa ääntä kirkossa tai ottaa juoksuspurtit kirkon "juoksukäytävällä" (kuten eräs pikkainen luonnehti kirkon pääkäytävää) tai menee vaikka alttarin ääreen, niin silloin ollaan hakoteillä. Jos aikuisen koko energia menee lapsen toimien kyttäämiseen ja siitä ärsyyntymiseen niin silloin on syytä mennä itseensä ja harjoittaa pitkää pinnaa kilvoittelun kannalta. Eihän se aina ole helppoa, koska joskus sitä vain on väsynyt tai muuten vain pahalla päällä. Inhimillistä, mutta asia, josta tulee kilvoitella.
Toki on olemassa myös ihan häiritsevääkin meteliä. Kirkko ei ole kuitenkaan mikään temppurata, jossa mikä tahansa temppuilu ja riehuminen on ok. Silloin on vanhempien tehtävä puuttua siihen esim. viemällä lapsi sinne leikkipisteellä tai käymällä ulkona. Mutta mielestäni häiritsevän metelin kynnys saa olla korkea. Itkeminen ei ole häiritsevää meteliä. Leikkiminen ei ole häiritsevää meteliä. Kirkon käytävillä vaeltelu ei ole häiritsevää meteliä
.
Ja koska tämäkään ei ole itsestäänselvyys: lasta eivät ojenna muut kuin vanhemmat. Lapsen vanhemmille ei käydä äksyilemässä toimituksen jälkeen.
Tietysti jos yhteisö on sitä mieltä, että tässä Herran huoneessa ei saa seurakunnasta kuulua muuta ääntä kuin kevyttä pintahengitystä, niin mikäs siinä sitten. Parinkymmenen vuoden päästä voidaankin sitten laittaa ovet säppiin.
Joskus toki lapsista lähtevä vapauden ääni on kovaäänistä. Väittäisin kuitenkin julmasti, että yhteisön kypsyys mitataan sen suhtautumisessa lapsiin. Jos aikuiset polttavat päreensä siitä, että lapsi nauraa tai pitää ajoittain kovaa ääntä kirkossa tai ottaa juoksuspurtit kirkon "juoksukäytävällä" (kuten eräs pikkainen luonnehti kirkon pääkäytävää) tai menee vaikka alttarin ääreen, niin silloin ollaan hakoteillä. Jos aikuisen koko energia menee lapsen toimien kyttäämiseen ja siitä ärsyyntymiseen niin silloin on syytä mennä itseensä ja harjoittaa pitkää pinnaa kilvoittelun kannalta. Eihän se aina ole helppoa, koska joskus sitä vain on väsynyt tai muuten vain pahalla päällä. Inhimillistä, mutta asia, josta tulee kilvoitella.
Toki on olemassa myös ihan häiritsevääkin meteliä. Kirkko ei ole kuitenkaan mikään temppurata, jossa mikä tahansa temppuilu ja riehuminen on ok. Silloin on vanhempien tehtävä puuttua siihen esim. viemällä lapsi sinne leikkipisteellä tai käymällä ulkona. Mutta mielestäni häiritsevän metelin kynnys saa olla korkea. Itkeminen ei ole häiritsevää meteliä. Leikkiminen ei ole häiritsevää meteliä. Kirkon käytävillä vaeltelu ei ole häiritsevää meteliä
.
Ja koska tämäkään ei ole itsestäänselvyys: lasta eivät ojenna muut kuin vanhemmat. Lapsen vanhemmille ei käydä äksyilemässä toimituksen jälkeen.
Tietysti jos yhteisö on sitä mieltä, että tässä Herran huoneessa ei saa seurakunnasta kuulua muuta ääntä kuin kevyttä pintahengitystä, niin mikäs siinä sitten. Parinkymmenen vuoden päästä voidaankin sitten laittaa ovet säppiin.
