Hampaiden historia

Kun kävin British Museumissa n. vuosi sitten, kiinnitin huomiota, miten monen muumion tietojen kohdalla kerrottiin, että ruumiin kunnon perusteella henkilö on eläessään kärsinyt pahoista hammasvaivoista, mahdollisesti jopa kuollut niiden aiheuttamiin komplikaatioihin. Oli rikkinäisiä hampaita, puuttuvia hampaita, vinoon kasvaneita, kaikki mahdolliset hammasvaivat (ja sydän-ja verisuonitauteja korkeasta kolesterolista johtuen).

Jossain esitteessä sanottiin, että moni tuon ajan ihminen kärsi luultavasti ajoittain aivan sietämättömästä hammassärystä, johon ei ollut mitään muuta hoitoa kuin joko juoda pää täyteen ja toivoa sen auttavan tai sitten repiä hammas irti.

Kun itselläkin on ollut hammasvaivoja, niin voi vain kuvitella millaista se suussa oleva kipu on ollut aikana, jolloin ei ole kipulääkkeitä tai desinfioivia aineita tai osaavia hammaslääkäreitä... Oikein pahaa tekee ajatella.

Ja se taas sai miettimään, että miten paljon ihmiskunnan historia on hammassäryn historiaa? Tai ylipäätänsä hampaisiin liittyvien ongelmien historiaa? Yllättäisikö se ketään, jos saisimme tietää, että yksi syy esim. Iivana Julman ennalta-arvaamattoman julmaan temperamenttiin olisi ollut krooninen hammassärky? Siis ihan spekulaationa...

Ja löytyy ihan todellinenkin esimerkki: Mary I, Englannin hallitseva kuningatar vuosina 1553-1558. Hän oli 37-vuotias tullessaan kuningattareksi, aikalaisten käsitysten mukaan jo keski-iän viimeisellä suoralla, ja kärsi jatkuvasti tappion vertailussa sisarpuoleensa ja kruununperijään lady Elizabethiin. Elizabeth oli vain 20-vuotias Maryn noustessa valtaan, ja häntä kuvailtiin valoisaksi ja hurmaavaksi nuoreksi naiseksi, jota kansanjoukot rakastivat. Sen sijaan jopa ne aikalaiset, jotka suhtautuivat Maryyn myötämielisesti, totesivat harmitelleen, että pistäväkatseinen ja tiukkahuulinen kuningatar ei juurikaan herättänyt alamaisissaan rakkautta, vaan pikemminkin pelkoa. Marya myös kuvailtiin luonteeltaan epäluuloiseksi ja melankoliseksi, jonka jo silloin uskottiin johtuvan Maryn onnettomasta lapsuudesta ja nuoruudesta (hänen isänsä Henrik VIII erosi hänen äidistään; Mary menetti asemansa kruununperijänä; hänet erotettiin äidistään; hänet pakotettiin luopumaan uskostaan; häntä yritettiin henkisen ja mahdollisesti fyysisenkin väkivallan avulla pakottaa alistumaan pikkusisarensa palvelijaksi; aikuiseksi tultuaan hänen oma pikkuveljensä Edvard VI yritti niin ikään pakottaa Maryn luopumaan uskostaan ja roomalaiskatolisesta kirkosta; Edvardin tukijat olivat yrittäneet vallankaappausta, kun Maryn olisi pitänyt nousta valtaistuimelle jne. jne.) Myöhemmätkin historioitsijat ovat olleet samaa mieltä, että Maryn ankara ja depressiivinen luonne selittynee hänen kokemuksillaan.

Mutta törmäsinpä lähteeseen, jossa kerrottiin että valtaan noustuaan Mary Tudor oli jo lähes hampaaton ja jäljellä olevien hampaiden kunto ei sekään päätä huimannut. Tästä johtui kuningattaren tiukkahuulisuus: ei oikein voinut väläyttää kansanjoukkoja hurmaavaa Pepsodent-hymyä, kun ei ollut hampaita vaan pelkät ikenet.

Ja kuningattaren usein kuvailtu "pistävä katse" johtui ilmeisesti siitä, että hän oli pahasti likinäköinen.

Ja helppo on myös kuvitella, että jatkuva hammassärky ja hampaiden irti repiminen ovat omiaan masentamaan entisestään nuorta naista, kun ei 1500-luvullakaan hampaattomia naisia minään kauneuskilpailun voittajina pidetty.

Eipä valovoimainen Elizabethkaan hammashuolilta välttynyt: myöhemmällä iällä myös kuningatar Elizabethin kerrottiin kärsineen hammasvaivoista ja hänen hampaidensa kuvailtiin kellastuneen ja osittain murtuneen. Ihmekös tuo, kun miettii ajan hammashuoltoa: hampaat "pestiin" erikoisseoksella, jonka Elizabethin seuranaiset valmistivat. Siihen kuului hunajaa, viinietikkaa ja valkoviiniä, joka kiehutettiin ja sitten jäähdytettiin. Sen jälkeen seokseen kastettiin kankaanpalasia, joilla hampaat hangattiin "puhtaiksi". Luultavastikin vain ulkopinnat eikä seoksella ollut muutenkaan mitään lääkinnällistä arvoa.

Onneksi nykyään on Pepsodent.

Hullu kuningas

Maailmanhistoria tuntee monia hallitsijoita, joiden voidaan hyvällä syyllä epäillä olleen persoonallisuushäiriöisiä, sosiopaatteja tai psykopaatteja tai raa'an ajan raa'istamia tappajia. Iivana Julma, Pietari Suuri, Stalin, Adolf Hitler, Tsingis-kaani, Englannin Henrik VIII jne jne... Mutta sitten on myös hallitsijoita, jotka aidosti ovat olleet hulluja tai kauniimmin sanotusti psyykkisesti sairaita. Psykoottisia. Vuosisadat välissä estävät tekemästä tarkkoja diagnooseja, mutta aikalaisten kertomukset paljastavat, että jotain heissä oli vialla.

Päinvastoin kuin fantasiakirjallisuus monesti väittää, hullujen kuninkaiden aika ei ole ollut helppoa heille itselleenkään. Hullut kuninkaat on syösty nopeasti vallasta tai syrjäytetty jonnekin sivustalle.

Englannin historia tuntee kaksi "hullua kuningasta": Henrik VI:n ja Yrjö III:n. Henrik VI oli monella tapaa surullinen hahmo: hänestä tuli kuningas yhdeksän kuukautta vanhana (ja hän on nuorin Englannin kuninkaaksi päätynyt) vuonna 1422. Hän syntyi onnettomana aikana: Satavuotinen sota oli riehunut jo vuosikymmeniä (jos sen siis katsotaan saaneen alkunsa vuonna 1337, jolloin Englannin Edvard III vaati Ranskan kruunua itselleen). Henrikin oma suku oli noussut valtaan kapinan ansiosta: hänen isoisänsä Henry Bolingbrokelainen oli syrjäyttänyt (ja murhannut) serkkunsa kuningas Rikhard II:n ja tullut kuninkaaksi vuonna1399. Henrik VI oli uuden dynastian, Lancasterien, kolmas kuningas. Lapsikuningas, mikä ei koskaan luvannut hyvää valtakunnalle (monet heikot kuninkaat aloittivat hallitsemisen lapsina, Henrik III ja viimeisimpänä Rikhard II)

Ja Henrikillä oli suuret saappaat täytettävänään. Hänen isänsä Henrik V oli Englannin soturikuningas, mies, joka vei pienen armeijansa Ranskaan ja Agincourtin taistelussa kohtasi ylivoimaisen vihollisen: ja murskasi sen niin täydellisesti, että Ranskan kuningas joutui tunnustamaan tappionsa. Suurin osa Ranskan pinta-alaa (mukaan luettuna pääkaupunki Pariisi) siirtyivät Englannille ja kuningas Kaarle VI nimesi Henrik V:n kruununperijäkseen (Kaarle VI oli itsekin psyykkisesti sairas). Yksikään Englannin kuningas ei ollut saavuttanut vastaavaa menestystä. Ja se jäi lyhyeksi, sillä Henrik V kuoli vain 33-vuotiaana. Ja niin Henrik VI:sta tuli Englannin ja Ranskan kuningas, mutta sota jatkui, koska kaikki ranskalaiset eivät hyväksyneet englantilaista kuningasta, vaan ryhmittyivät kruuninperijä Kaarle VII:n taakse. Englantilaisilla alkoi mennä huonosti, kun Jeanne d'Arc niminen maalaistyttö johti Ranskan armeijan voitosta voittoon. Englantilaiset polttivat lopulta Jeannen roviolla ja Henrik kruunattiin virallisesti Notre Damessa Ranskan kuninkaaksi. Ensimmäisen kerran yksi ja sama henkilö oli Englannin ja Ranskan kruunattu kuningas, mutta sitten lapsikuningas jo kiikutettiin turvaan Englantiin ja sinne hän jäi.

Henrikin äiti oli Valois'n Katariina, kuningas Kaarle VI:n tytär ja Kaarle VII:n sisar, ja koska hän oli ranskalainen, englantilaiset aateliset eivät luottaneet häneen pätkääkään. Äiti erotettiin yhdeksän kuukautisesta lapsestaan eikä hänen sallittu osallistua kuninkaan kasvatukseen tai sijaishallintoon. Sijaishallinto jäi Henrikin setien vastuulle.

Yllättäen sedät tosiaan pitivät veljenpoikansa puolta. Ongelmat alkoivat toden teolla vasta kun Henrikistä tuli  täysivaltainen hallitsija 16-vuotiaana vuonna 1437. Henrik VI oli aikalaisten kuvausten mukaan ujo ja heikkotahtoinen: hän oli aina samaa mieltä kuin viimeisin puhuja. Hän piti rukoilemisesta ja uskonharjoittamisesta ja toivoi rauhaa Ranskan kanssa: sotaisana aikana hovin sotaisat aateliset pitivät tätä ilmeisenä heikkoutena. Saadakseen rauhan kuningas avioitui Margareetta Anjoulaisen kanssa: myötäjäisenä Englanti luovutti Mainen ja Anjoun herttuakunnat takaisin Ranskalle. Päätös pidettiin salassa parlamentilta, koska parlamentti ei olisi sitä hyväksynyt. Ja kun päätös vihdoin tuli ilmi, kapinahan siitä syttyi, varsinkin kun ranskalaiset jatkoivat valloitussotaa. Lopulta Englanti oli menettänyt vuoteen 1450 mennessä kaikki maa-alueensa Ranskalle Calais'n kaupunkia lukuunottamatta. Tähän Satavuotisen sodan on monesti ajateltu päättyneen.

Tilanteesta syytettiin Henrikin tukijaa ja ystävää Suffolkin herttuaa, joka tuomittiin maanpetoksesta. Henrik onnistui pelastamaan ystävänsä teloitukselta ja muutti tuomion maastakarkotetuksi. Mutta niin vähän kuningasta arvostettiin/pelättiin, mikä oli tuona aikana jokseenkin sama asia, että Suffolkin herttua murhattiin hänen ollessaan matkalla karkotuspaikkaansa. Murhan takana oli luultavasti herttuan poliittinen vihamies, Yorkin herttua Richard.

Henrik oli siis ujo ja heikkotahtoinen kuningas. Mutta hän alkoi myös nähdä hallusinaatioita ja vajosi lopulta vuonna 1453 tilaan, jossa ei reagoinut mihinkään, nykyajan psykologisin termein siis ilmeisesti katatoniseen tilaan. Aikalaisten oirekuvaukset ovat synnyttäneet myöhemmin  spekulaatioita, että Henrik olisi mahdollisesti sairastanut skitsofreniaa (tähän viittaa sekin, että myös hänen isoisänsä Ranskan kuningas Kaarle VI oli aikalaisten mukaan "hullu" - skitsofrenia on monesti periytyvää). Varmuutta asiasta ei tietenkään koskaan saada. Joka tapauksessa hän oli kykenemätön hallitsemaan aikana, jolloin kuningas oli oleellinen osa hallintoa. Valtakunta oli jo kärsinyt oman osansa kapinoista ja anarkiasta ja vaikka Henrik ja kuningatar Margareeta olivat jo saaneet yhteisen lapsen, Edwardin (s. 1453), eivät aateliset halunneet antaa sijaishallitsijan asemaa tälläkään kertaa ranskalaiselle kuningattarelle. Sen sijaan sijaishallitsijaksi nimettiin Henrikin serkku, Yorkin herttua Richard. York oli jo aiemmin nimetty kuninkaan perijäksi, kunnes prinssi Edwardin syntymä syrjäytti hänet kruununperillisen asemasta.

Sijaishallitsijan ja kuningatar Margareetan välit olivat kireät, sillä kuningatar ei pitänyt tavasta jolla York pyrki heikentämään kuninkaan ja kruununperijän asemaa; hovissa York oli ollut myös Suffolkin herttuan vihollinen ja Suffolk oli puolestaan ollut kuninkaan ja kuningattaren ystävä. Suffolkin tuomio ja murha olivat melko varmasti Yorkin käsialaa, ja Margareeta tiesi sen.

Kireät välit leimahtivat sodaksi vuonna 1455, kun kuningas Henrik yllättäen heräsi katatonisesta tilastaan joulukuussa 1454 (hän vajosi siihen elokuussa 1453). York tukijoineen ei suostunut luopumaan vallasta ja Ruusujen sota alkoi. Nimitys keksittiin vasta 1500-luvulla Tudorien aikana. Yorkit kyllä käyttivät valkoista ruusua tunnuksenaan (ja monia muitakin asioita), mutta Lancasterit eivät käyttäneet punaista ruusua. Eikä Ruusujen sodassa ollut kyse edes kahden puolen välisestä taistelusta, vaan jo Edvard III:sta polveutuvien sukuhaaroojen välien selvittelystä, jossa mahtavat miehet ottivat yksityisarmeijoineen mittaa toisistaan. Mutta viime kädessä Ruusujen sodan "mahdollisti" yksi ainoa sairas mies.

Naispappeus jälleen

Turun arkkihiippakunta päätti viedä pappisviran pois viideltä arkkihiippakunnan kaitsentaan kuuluneelta papilta, jotka toimivat Lähetyshiippakunnassa ja Lähetyshiippakunnan piispan kaitsennassa.

Mielestäni surullinen, mutta ymmärrettävä päätös.

Lähetyshiippakunta on jo toinen kirkkokunta (vaikka se virallisesti taitaa olla yhdistys). Sen riveissä toimii pappeja, joita ei ole vihitty Suomen evankelis-luterilaisen kirkon pappisvirkaan. Sen riveissä toimii myös pappeja, joilla on pappisvirka Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa. Kaikki papit taitavat sijoittaa siellä mielessään itsensä Lähetyshiippakunnan piispan kaitsentaan, eivät hiippakuntien.

Kirkkojärjestyksen kannalta tilanne on kestämätön: papit ottivat vallan omiin käsiinsä, perustivat oman hiippakunnan ja vihkivät piispan. On selvää, että tällainen toiminta tarkoittaa irtiottoa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon järjestyksestä. Pappi ei valitse kenen piispan kaitsentaan hän kuuluu eikä hän voi "katkaista yhteyttään" oman hiippakuntansa piispaan - jos siis mielii pitää pappisvirkansa.

Surullinen tilanne on niiden seurakuntalaisten kannalta, jotka eivät hyväky naispappeutta. Heillehän kirkko näyttää myös ovea, koska kirkon opetus/käytäntö pappeudesta on sekavaa. Toisaalta seurakuntalaisille annetaan omatunnonvapaus ja ääneen on sanottu, että naispappeuden vastustaminen ei ole harhaoppi kirkon silmissä. Käytännössä naispappeutta vastustavat seurakuntalaiset ajetaan kuitenkin ulos ja ekskommunikoidaan, koska heille ei järjestetä esimerkiksi mahdollisuutta osallistua ehtoolliselle.

Ehkäpä tulisi järjestää? Jos kirkko kerta itsekin sen myöntää, että naispappeuden vastustaminen ei ole väärin. Kuitenkin siitä rangaistaan..? Eli tulisiko kirkon vain ottaa lusikka kauniiseen käteen ja järjestää ns. "vanhauskoisten messuja" sateenkaari-, metalli-, pop-, ym ym. messujen rinnalle? Joissa siis olisi vain miespappeja.

Tai sitten me vain toteamme, että myös seurakuntalaisten on etsittävä uusi kirkkoyhteys, koska me emme voi/halua heidän kaipuuseensa vastata.

Työntekijöiltä ja papeilta voi kuitenkin edellyttää uskollisuutta kirkon järjestykselle. Erillisvihkimyksiä ei tarvitse järjestää eikä myöskään papeille lupaa kieltäytyä yhteistyöstä, koska pappeus ei ole oikeus. Kenelläkään ei ole oikeutta tulla papiksi ja siten sanella, että miten hän haluaa pappeuttaan toteuttaa. Kirkko/seurakunta kutsuu papin omilla ehdoillaan ja pappi sitoutuu niihin. Eli miespappi tarvittaessa palvelee naispappeutta vastustavia, mutta hänen itsensä tulee olla valmis yhteistyöhön kaikkien pappisvirkaan vihittyjen kanssa.

Pluralistinen malli, jossa sallitaan "omatunnonvapaus" ei vain tunnu toimivan. On todella hämmentävää jo sisäisestikin - saati sitten että miltä se näyttää ulospäin! - että yhden ja saman kirkon sisällä on monenlaista teologiaa ja opillista ajattelua niinkin keskeisestä teologisesta aiheesta kuin pappisvirasta. Tai avioliitosta. Tai seksuaalisuudesta. Hämmentävä ja pelottava tilanne on myös seurakuntalaisen kannalta, varsinkin jos hän sattuu kuulumaan johonkin ryhmittymään. Kun ei koskaan voi tietää millainen pappi sitä vastaan tulee!

Valitettavasti kirkko vain itse avasi oven tälle pluralismille vuonna 1986, kun se hyväksyi naispappeuden omatunnonvapaus-ponnella varustettuna. Silloin luotiin malli, jossa eri tavalla ajatteleminen ja toimiminen oli mahdollista. Inhimillisesti täysin ymmärrettävä humaani ratkaisu, joka on kuitenkin johtanut paljoon murheeseen. Nyt kirkko yrittää naispappeuden osalta rimpuilla irti pluralismista, mutta liian myöhään ja liian ehdottomasti seurakuntalaisia ajatellen. Miten paljon tässä painaa yhteiskunnan arvokehitys ja miten se tuleekaan vaikuttamaan jahka avioliittokeskustelu kunnolla pyörähtää kirkossa käyntiin?