Venäjällä 1000 ihmistä loukkaantui meteoriitin kappaleiden osuttua maahan.
Mutta tapahtuu sitä Suomessakin: Helsingissä on lentänyt pulu päin kioskin ikkunaa. Asiasta uutisoi Ilta-sanomat.
On tainnut olla hieman hiljainen uutispäivä... Mikä on tietysti hyvä asia
lauantai 16. helmikuuta 2013
perjantai 15. helmikuuta 2013
Hienoa
Valmistumisestani huolimatta opinnot nousevat kummittelemaan haudastaan. Nyt Kelan muodossa, joka ystävällisesti informoi minua, että tulorajani ovat ylittyneet vuonna 2011 siihen malliin, että nyt olisi huhtikuuhun mennessä suotavaa maksaa miltei 2000 euroa takaisin.
On kyllä taas hienoa.
On kyllä taas hienoa.
torstai 7. helmikuuta 2013
Idiootti
Olen ihan uskomaton idiootti.
Joskus olisi ihan hyvä että pysähtyisi edes hetkeksi miettimään, että mitä on tekemässä ennen kuin tekee. Esimerkiksi: jos olet rahapulassa ja saamassa entiseltä firmalta lopputilin jossa maksetaan kaikki pitämättä jääneet lomat niin kannattaako sinne välttämättä lähettää sellainen verokortti, jossa on suhteellisen alhainen tuloraja?
Joskus olisi ihan hyvä että pysähtyisi edes hetkeksi miettimään, että mitä on tekemässä ennen kuin tekee. Esimerkiksi: jos olet rahapulassa ja saamassa entiseltä firmalta lopputilin jossa maksetaan kaikki pitämättä jääneet lomat niin kannattaako sinne välttämättä lähettää sellainen verokortti, jossa on suhteellisen alhainen tuloraja?
keskiviikko 6. helmikuuta 2013
Rikhard III
Muutama päivä sitten Britanniasta kuului kummia: Leicesterin kaupungista pysäköintialueen remontin yhteydessä löytynyt luuranko tunnistettiin DNA-tutkimusten avulla edesmenneeksi kuningas Rikhard III:ksi, jonka ruumis ja hautapaikka on ollut vuosisatoja kateissa. Rikhard (joka on nimen suomalaistettu versio: oikea muoto on tietenkin Richard ) hallitsi Englantia kahden vuoden ajan vuosina 1483-1485.
Rikhard oli Ruusujen sodaksi kutsutun sisällissodan voittaneen suvun jäsen. Tuossa sodassa Lancasterin-suku (jonka vaakunassa oli punainen ruusu) otti mittaa Yorkin-suvusta (jonka vaakunassa oli valkoinen ruusu). Sota oli - kuten sisällissodat yleensäkin - verinen ja katkera. Se päättyi Yorkien voittoon ja Rikhardin vanhemman veljen Edwardin kruunaukseen Englannin kuningas Edvard IV:ksi. Rikhard sai arvonimen Gloucesterin herttua ja herttuana hän tuki veljeään kuningasta osoittautuen luotettavaksi ja uskolliseksi alamaiseksi - päinvastoin kuin keskimmäinen veli George, Clarencen herttua, joka kapinoi isoveljeä vastaan ja maksoi siitä hengellään.
Vuonna 1483 Edvard IV kuoli: hänellä oli kaksi poikaa, yhdeksänvuotias Richard, Yorkin herttua ja 12-vuotias Edward, josta tuli nyt kuningas Edvard V. Koska Gloucesterin herttua Richard oli aiemmin osoittautunut niin luotettavaksi, hänet nimettiin sijaishallitsijaksi uuden kuninkaan alaikäisyyden ajaksi. Edvard V lähti seurueineen kohti Lontoota ja tällä matkalla hän tapasi setänsä, joka liittyi kuninkaan seurueeseen: melko pian tämän jälkeen Edvardin neuvonantajat ja holhoojat pidätettiin sijaishallitsijan määräyksestä ja lähetettiin pohjoiseen, jossa heidät teloitettiin ilman oikeudenkäyntiä. Rikhard otti nyt yksin veljenpojan vastuulleen ja saattoi tämän Lontooseen ja Lontoon Towerin kuninkaallisiin huoneistoihin odottamaan kruunausta. Nuorempi veljeksistä asui vielä tuolloin äitinsä kanssa, mutta pian sijaishallitsija sai äidin ylipuhuttua ja tämä lähetti myös nuoremman pojan Lontooseen.
Heinäkuussa 1483 parlamentti julkaisi asetuksen Titulus Regius, jossa Edvard IV:n lasten todettiin syntyneen avioliiton ulkopuolella: näin ollen heillä ei ollut oikeutta periä kruunua. Gloucesterin herttua todettiin siis lailliseksi kuninkaaksi ja päivää myöhemmin hänet kruunattiin Rikhard III:ksi.
Pian tämän jälkeen pojat katosivat.
Se mitä Edvard V:lle ja hänen pikkuveljelleen Richardille tapahtui on jäänyt yhdeksi Englannin historian suurimmaksi mysteeriksi. Viimeisin näköhavainto heistä tehtiin kesällä 1483, pian sen jälkeen kun pikku-Richard oli tuotu Toweriin veljensä luo. Rikhard III:n valtaannousun jälkeen heistä tehtiin näköhavaintoja yhä harvemmin ja harvemmin ja syksyyn 1483 mennessä pojat katosivat kokonaan. Edvard V:ttä ei koskaan kruunattu, mutta häntä ei ole myöskään koskaan virallisesti haudattu. Historioitsijat ovat pitkälti yksimielisiä siitä, että pojat murhattiin ja ruumiit kätkettiin, mutta murhaajan henkilöllisyys on kiistanalainen.
Traditionaalinen historia syyttää murhista Rikhard III:ta. Varsinkin Rikhardia seurannut Tudor-dynastia kannatti tätä näkemystä ja pyrki kaikin tavoin mustamaalaamaan Rikhardin maineen: jopa virallinen muotokuva retusoitiin niin, että Rikhardille tehtiin kyttyräselkä. Tudor-propagandan huippuna voidaan pitää William Shakespearen näytelmää Rikhard III, jossa kyttyräselkäinen psykopaatti murhaa paitsi veljenpoikansa myös monta muuta ihmistä päästäkseen valtaistuimelle.
Toisaalta Rikhardilla kyllä oli erittäin hyvä motiivi murhata pojat: hänen oma asemansa valtaistuimella ei ollut mitenkään vahva. Toki parlamentti oli julistanut pojat aviottomiksi, mutta Rikhard tiesi vallan hyvin, että parlamentin julistuksia nyt tuli ja meni: varsinkin kun Titulus Regius perustui pitkälti kuulopuheisiin. Pojat olivat vahvoja kilpailijoita, joita kapinalliset saattaisivat käyttää keulakuvina.
Myös aihetodisteet viittaavat Rikhardin syyllisyyteen: kun huhuja poikien katoamisesta ja kuolemasta alkoi liikkua loppuvuodesta 1483 Rikhard ei pyrkinyt kiistämään niitä esimerkiksi tuomalla pojat näytille julkisuuteen. Mitä ilmeisemmin siis pojat olivat tällöin jo kuolleet ja Rikhard tiesi sen. Rikhard ei myöskään määrännyt aloitettavaksi tutkimuksia poikien kohtalosta minkä olisi luullut olevan luonnollista, mikäli hän oli syytön. Sen sijaan Rikhardin kerrotaan puhuneen seuralaisilleen "murhatuista veljenpojistaan " ja katuneen tapahtunutta. Monet modernit historioitsijat uskovatkin siis että Rikhard on vastuussa Edvard V:n ja pikku-Richardin kuolemasta.
Virallisesti Rikhard III:a ei koskaan syytetty poikien murhista: ei edes uusi dynastia tehnyt sitä, vaikka se muuten mustamaalasikin Rikhardia. Henry Tudorin valtaannousun jälkeen julkaistu Bill of Attainder tosin syyttää Rikhardia "lasten veren vuodattajaksi", mikä on luultavasti viittaus "Towerin prinssien" kohtaloon. Se, että Henry Tudor ei virallisesti syyttänyt Rikhardia lasten kuolemasta johtunee joko siitä, että hän ei itsekään ollut varma siitä mitä prinsseille kävi. Tai sitten totuus oli jotain ihan muuta, eikä Henry halunnut tuoda sitä esille.
Toki muitakin epäiltyjä on: väitetään, että James Tyrell, ritari, joka tuki Rikhardia ja muita yorkilaisia, olisi kidutuksen alla tunnustanut vuonna 1501 murhanneensa prinssit Rikhardin käskystä. Tästä tunnustuksesta ei ole tosin säilynyt ainuttakaan kirjallista todistetta ja muutenkin usko Tyrellin syyllisyyteen perustuu lähinnä Shakespearen näytelmään, jossa kirjailija nimeää Tyrellin murhatyön tekijäksi.
Toinen epäilty on Buckinghamin herttua Henry Stafford, joka tuki Rikhardia, mutta jolla oli ilmeisesti sympatioita myös Rikhardin vihollisia Tudoreita kohtaan. Buckingham kapinoi Rikhardia vastaan lokakuussa 1483, hävisi ja teloitettiin: ilmeisesti kapinan oli laukaissut Buckinghamin tyytymättömyys siihen miten Rikhard häntä kohteli. Rikhardin tyytymättömyyden taas oli ilmeisesti aiheuttanut Buckinghamin tapa päättää itse miten kuninkaan vihollisia tulisi kohdella. Buckingham olisi siis saattanut päättää murhata prinssit oma-aloitteisesti tehdäkseen Rikhardille "palveluksen"; yhtä todennäköistä kuitenkin on, että Buckingham toimi Rikhardin määräysten mukaan. Toisaalta Buckingham oli yhteyksissä myös Tudoreihin, joiden etuihin myös kuului että "Towerin prinssit" katoaisivat kartalta mutkistamasta perimyskiistoja. Ja kolmas motiivi on, että Buckingham saattoi itsekin havitella kruunua ja raivasi tieltä kilpailijoitaan. Kahdessa 1900-luvun loppupuolella esiin tulleessa arkistolöydössä myös mainitaan, että prinssit uskottiin Buckinghamin huostaan ja että he myös kuolivat hänen toimestaan. Sen sijaan sille kenen nimissä Buckingham olisi toiminut, ei ole löytynyt todisteita.
Kolmas epäilty on itse Henry Tudor, joka valtaannoustuaan syytti poikien kuolemasta Rikhardia. Toisaalta Henry itse eliminoi määrätietoisesti kaikki kilpailevat kruununtavoittelijat tieltään. Hän meni naimisiin "Towerin prinssien" sisaren Elizabeth Yorkilaisen kanssa vahvistaakseen siten oikeuttaan kruunuun ja kumosi Titulus Regiuksen: kumoaminen oli pikemminkin symbolinen ele, sillä naisena Elizabeth Yorkilainen ei ollut kelvollinen perimään kruunua. Sen sijaan, jos Edvard V tai pikku-Richard olisivat olleet yhä elossa Titulus Regiuksen kumoaminen olisi ollut erittäin vaarallista Henrylle itselleen, koska se nosti molemmat pojat takaisin perijöiksi. Toisin sanoen kumotessaan Titulus Regiuksen Henryn täytyi olla varma siitä, että molemmat pojat olivat kuolleet.
Kuitenkin käytännössä Henryn ainoa realistinen mahdollisuus murhata "Towerin prinssit" koitti vasta vuonna 1485. Se ei selitä sitä, miksi viimeinen havainto pojista tehtiin syksyllä 1483 ja miksi Rikhard ei tuonut poikia näytille, kun häntä alettiin yhä äänekkäämmin epäillä poikien kuolemista.
Vuonna 1674 työmiehet löysivät Towerin remontin yhteydessä laatikon, jonka sisällä oli kaksi pientä luurankoa. Yleinen mielipide uskoi, että Towerin prinssit oli vihdoinkin löydetty ja luurangot haudattiin kunniamenoin Westminster Abbey'iin. Historioitsijat sen sijaan eivät ole asiasta aivan yhtä vakuuttuneita kuin aikalaiset tuolloin. Ruumiita ei ole sittemmin tutkittu, joskin nyt kun Rikhardin ruumis on tunnistettu olisi mahdollista tutkia myös näiden luurankojen DNA ja saada varmuudella selville ovatko he todella Edvard V tai pikku-Richard.
Rikhard III itse kuoli Bosworthin taistelussa elokuun 22. päivänä vuonna 1485 ollen viimeinen Englannin kuningas, joka on kaatunut taistelukentällä. Hänen alaston ruumiinsa asetettiin ensin näytteille ja haudattiin sitten huomaamattomasti Leicesteriin erään luostarin kirkkomaalle. Rikhardin hautapaikasta on viimeinen maininta vuodelta 1612 ja sen jälkeen tieto haudan sijainnista hävisi 400 vuodeksi.Kunnes se sitten vuonna 2012 löydettiin uudelleen.
Ja varmuus saatiin nyt myös siitä, että Rikhard III:lla ei ollut kyttyräselkää.
Rikhard oli Ruusujen sodaksi kutsutun sisällissodan voittaneen suvun jäsen. Tuossa sodassa Lancasterin-suku (jonka vaakunassa oli punainen ruusu) otti mittaa Yorkin-suvusta (jonka vaakunassa oli valkoinen ruusu). Sota oli - kuten sisällissodat yleensäkin - verinen ja katkera. Se päättyi Yorkien voittoon ja Rikhardin vanhemman veljen Edwardin kruunaukseen Englannin kuningas Edvard IV:ksi. Rikhard sai arvonimen Gloucesterin herttua ja herttuana hän tuki veljeään kuningasta osoittautuen luotettavaksi ja uskolliseksi alamaiseksi - päinvastoin kuin keskimmäinen veli George, Clarencen herttua, joka kapinoi isoveljeä vastaan ja maksoi siitä hengellään.
Vuonna 1483 Edvard IV kuoli: hänellä oli kaksi poikaa, yhdeksänvuotias Richard, Yorkin herttua ja 12-vuotias Edward, josta tuli nyt kuningas Edvard V. Koska Gloucesterin herttua Richard oli aiemmin osoittautunut niin luotettavaksi, hänet nimettiin sijaishallitsijaksi uuden kuninkaan alaikäisyyden ajaksi. Edvard V lähti seurueineen kohti Lontoota ja tällä matkalla hän tapasi setänsä, joka liittyi kuninkaan seurueeseen: melko pian tämän jälkeen Edvardin neuvonantajat ja holhoojat pidätettiin sijaishallitsijan määräyksestä ja lähetettiin pohjoiseen, jossa heidät teloitettiin ilman oikeudenkäyntiä. Rikhard otti nyt yksin veljenpojan vastuulleen ja saattoi tämän Lontooseen ja Lontoon Towerin kuninkaallisiin huoneistoihin odottamaan kruunausta. Nuorempi veljeksistä asui vielä tuolloin äitinsä kanssa, mutta pian sijaishallitsija sai äidin ylipuhuttua ja tämä lähetti myös nuoremman pojan Lontooseen.
Heinäkuussa 1483 parlamentti julkaisi asetuksen Titulus Regius, jossa Edvard IV:n lasten todettiin syntyneen avioliiton ulkopuolella: näin ollen heillä ei ollut oikeutta periä kruunua. Gloucesterin herttua todettiin siis lailliseksi kuninkaaksi ja päivää myöhemmin hänet kruunattiin Rikhard III:ksi.
Pian tämän jälkeen pojat katosivat.
Se mitä Edvard V:lle ja hänen pikkuveljelleen Richardille tapahtui on jäänyt yhdeksi Englannin historian suurimmaksi mysteeriksi. Viimeisin näköhavainto heistä tehtiin kesällä 1483, pian sen jälkeen kun pikku-Richard oli tuotu Toweriin veljensä luo. Rikhard III:n valtaannousun jälkeen heistä tehtiin näköhavaintoja yhä harvemmin ja harvemmin ja syksyyn 1483 mennessä pojat katosivat kokonaan. Edvard V:ttä ei koskaan kruunattu, mutta häntä ei ole myöskään koskaan virallisesti haudattu. Historioitsijat ovat pitkälti yksimielisiä siitä, että pojat murhattiin ja ruumiit kätkettiin, mutta murhaajan henkilöllisyys on kiistanalainen.
Traditionaalinen historia syyttää murhista Rikhard III:ta. Varsinkin Rikhardia seurannut Tudor-dynastia kannatti tätä näkemystä ja pyrki kaikin tavoin mustamaalaamaan Rikhardin maineen: jopa virallinen muotokuva retusoitiin niin, että Rikhardille tehtiin kyttyräselkä. Tudor-propagandan huippuna voidaan pitää William Shakespearen näytelmää Rikhard III, jossa kyttyräselkäinen psykopaatti murhaa paitsi veljenpoikansa myös monta muuta ihmistä päästäkseen valtaistuimelle.
Toisaalta Rikhardilla kyllä oli erittäin hyvä motiivi murhata pojat: hänen oma asemansa valtaistuimella ei ollut mitenkään vahva. Toki parlamentti oli julistanut pojat aviottomiksi, mutta Rikhard tiesi vallan hyvin, että parlamentin julistuksia nyt tuli ja meni: varsinkin kun Titulus Regius perustui pitkälti kuulopuheisiin. Pojat olivat vahvoja kilpailijoita, joita kapinalliset saattaisivat käyttää keulakuvina.
Myös aihetodisteet viittaavat Rikhardin syyllisyyteen: kun huhuja poikien katoamisesta ja kuolemasta alkoi liikkua loppuvuodesta 1483 Rikhard ei pyrkinyt kiistämään niitä esimerkiksi tuomalla pojat näytille julkisuuteen. Mitä ilmeisemmin siis pojat olivat tällöin jo kuolleet ja Rikhard tiesi sen. Rikhard ei myöskään määrännyt aloitettavaksi tutkimuksia poikien kohtalosta minkä olisi luullut olevan luonnollista, mikäli hän oli syytön. Sen sijaan Rikhardin kerrotaan puhuneen seuralaisilleen "murhatuista veljenpojistaan " ja katuneen tapahtunutta. Monet modernit historioitsijat uskovatkin siis että Rikhard on vastuussa Edvard V:n ja pikku-Richardin kuolemasta.
Virallisesti Rikhard III:a ei koskaan syytetty poikien murhista: ei edes uusi dynastia tehnyt sitä, vaikka se muuten mustamaalasikin Rikhardia. Henry Tudorin valtaannousun jälkeen julkaistu Bill of Attainder tosin syyttää Rikhardia "lasten veren vuodattajaksi", mikä on luultavasti viittaus "Towerin prinssien" kohtaloon. Se, että Henry Tudor ei virallisesti syyttänyt Rikhardia lasten kuolemasta johtunee joko siitä, että hän ei itsekään ollut varma siitä mitä prinsseille kävi. Tai sitten totuus oli jotain ihan muuta, eikä Henry halunnut tuoda sitä esille.
Toki muitakin epäiltyjä on: väitetään, että James Tyrell, ritari, joka tuki Rikhardia ja muita yorkilaisia, olisi kidutuksen alla tunnustanut vuonna 1501 murhanneensa prinssit Rikhardin käskystä. Tästä tunnustuksesta ei ole tosin säilynyt ainuttakaan kirjallista todistetta ja muutenkin usko Tyrellin syyllisyyteen perustuu lähinnä Shakespearen näytelmään, jossa kirjailija nimeää Tyrellin murhatyön tekijäksi.
Toinen epäilty on Buckinghamin herttua Henry Stafford, joka tuki Rikhardia, mutta jolla oli ilmeisesti sympatioita myös Rikhardin vihollisia Tudoreita kohtaan. Buckingham kapinoi Rikhardia vastaan lokakuussa 1483, hävisi ja teloitettiin: ilmeisesti kapinan oli laukaissut Buckinghamin tyytymättömyys siihen miten Rikhard häntä kohteli. Rikhardin tyytymättömyyden taas oli ilmeisesti aiheuttanut Buckinghamin tapa päättää itse miten kuninkaan vihollisia tulisi kohdella. Buckingham olisi siis saattanut päättää murhata prinssit oma-aloitteisesti tehdäkseen Rikhardille "palveluksen"; yhtä todennäköistä kuitenkin on, että Buckingham toimi Rikhardin määräysten mukaan. Toisaalta Buckingham oli yhteyksissä myös Tudoreihin, joiden etuihin myös kuului että "Towerin prinssit" katoaisivat kartalta mutkistamasta perimyskiistoja. Ja kolmas motiivi on, että Buckingham saattoi itsekin havitella kruunua ja raivasi tieltä kilpailijoitaan. Kahdessa 1900-luvun loppupuolella esiin tulleessa arkistolöydössä myös mainitaan, että prinssit uskottiin Buckinghamin huostaan ja että he myös kuolivat hänen toimestaan. Sen sijaan sille kenen nimissä Buckingham olisi toiminut, ei ole löytynyt todisteita.
Kolmas epäilty on itse Henry Tudor, joka valtaannoustuaan syytti poikien kuolemasta Rikhardia. Toisaalta Henry itse eliminoi määrätietoisesti kaikki kilpailevat kruununtavoittelijat tieltään. Hän meni naimisiin "Towerin prinssien" sisaren Elizabeth Yorkilaisen kanssa vahvistaakseen siten oikeuttaan kruunuun ja kumosi Titulus Regiuksen: kumoaminen oli pikemminkin symbolinen ele, sillä naisena Elizabeth Yorkilainen ei ollut kelvollinen perimään kruunua. Sen sijaan, jos Edvard V tai pikku-Richard olisivat olleet yhä elossa Titulus Regiuksen kumoaminen olisi ollut erittäin vaarallista Henrylle itselleen, koska se nosti molemmat pojat takaisin perijöiksi. Toisin sanoen kumotessaan Titulus Regiuksen Henryn täytyi olla varma siitä, että molemmat pojat olivat kuolleet.
Kuitenkin käytännössä Henryn ainoa realistinen mahdollisuus murhata "Towerin prinssit" koitti vasta vuonna 1485. Se ei selitä sitä, miksi viimeinen havainto pojista tehtiin syksyllä 1483 ja miksi Rikhard ei tuonut poikia näytille, kun häntä alettiin yhä äänekkäämmin epäillä poikien kuolemista.
Vuonna 1674 työmiehet löysivät Towerin remontin yhteydessä laatikon, jonka sisällä oli kaksi pientä luurankoa. Yleinen mielipide uskoi, että Towerin prinssit oli vihdoinkin löydetty ja luurangot haudattiin kunniamenoin Westminster Abbey'iin. Historioitsijat sen sijaan eivät ole asiasta aivan yhtä vakuuttuneita kuin aikalaiset tuolloin. Ruumiita ei ole sittemmin tutkittu, joskin nyt kun Rikhardin ruumis on tunnistettu olisi mahdollista tutkia myös näiden luurankojen DNA ja saada varmuudella selville ovatko he todella Edvard V tai pikku-Richard.
Rikhard III itse kuoli Bosworthin taistelussa elokuun 22. päivänä vuonna 1485 ollen viimeinen Englannin kuningas, joka on kaatunut taistelukentällä. Hänen alaston ruumiinsa asetettiin ensin näytteille ja haudattiin sitten huomaamattomasti Leicesteriin erään luostarin kirkkomaalle. Rikhardin hautapaikasta on viimeinen maininta vuodelta 1612 ja sen jälkeen tieto haudan sijainnista hävisi 400 vuodeksi.Kunnes se sitten vuonna 2012 löydettiin uudelleen.
Ja varmuus saatiin nyt myös siitä, että Rikhard III:lla ei ollut kyttyräselkää.
tiistai 5. helmikuuta 2013
Paskajuttu
Helsingin yliopiston Ylioppilas-lehti täyttää tänä vuonna 100 vuotta. Lehti on historiansa aika kuohuttanut useasti. Vuonna 1956 lehti tuomitsi Neuvostoliiton toimet Unkaria vastaan ja toimi siis vastoin YYA-Suomen virallista linjaa. Vuonna 1965 lehti puolusti jumalanpilkasta tuomittua Hannu Salamaa ja vuotta myöhemmin lehti kohautti uudelleen arvostelemalla kirkkoa.
Vuonna 2013 lehden päätoimittaja ja toimitussihteeri tekivät juhlanumeroon raportin siitä miltä tuntuu paskoa housuun linja-autossa välillä Helsinki-Turku.
Miksi paskoa housuun ja raportoida siitä? Toimittajat itse eivät ole suostuneet kertomaan mitään motiivia toiminnalle. "Kaikki on siinä jutussa" he ovat itse vastanneet. Selväksi ei siis ole tullut, että oliko suunnitelmissa jonkinlainen kannanotto yksilönvapauksiin vai Duudsonmainen hölmöily.
Bussiyhtiö Vainion toimitusjohtaja ei ole varsinaisesti ilahtunut yhtiön autossa tapahtuneesta mediaspektaakkelista. Bussimatkustajien viihtyvyyttä kun ei varmasti suoranaisesti paranna tieto siitä, että joku on saattanut tällä paikalla paskoa housuunsa. Yhtiö on ilmoittanut, että se harkitsee jatkotoimien aloittamista ja toivoo ainakin anteeksipyyntöä.
Mitä ei varmaan ole tulossa, koska kaiketi tätä housuunpaskomista tullaan perustelemaan sananvapaudella.
Päätoimittaja on itse linjannut, että hänen johtamansa Ylioppilas-lehti on yhteiskunnallisesti kantaaottava lehti. On vain vaikea arvioida, että millä tavalla housuun paskomisesta raportoiminen on yhteiskunnallista vaikuttamista. Se on vain huono ja nolo juttu. Koko jutussa paistaa läpi se, että ei toimittajia kiinnosta yhteiskunta tai edes muut ihmiset. Heitä kiinnosti vain oma "paskotaan housuihin"-elämyksensä.
Mitä tämä sitten kertoo Ylioppilas-lehden tasosta? No itse olen ainakin tyytyväinen, että en enää jäsenmaksujen muodossa joudu tukemaan lehteä (jokainen yliopiston opiskelija joutuu) ja lehden tilauksenkin pistin poikki jo opiskeluaikoinani useita vuosia sitten.
Noh, karma iskee. Päätoimittaja tunnetaan jo netissä nimityksellä "kakkapäätoimittaja". Ei mitenkään ylevä lisänimi..
Vuonna 2013 lehden päätoimittaja ja toimitussihteeri tekivät juhlanumeroon raportin siitä miltä tuntuu paskoa housuun linja-autossa välillä Helsinki-Turku.
Miksi paskoa housuun ja raportoida siitä? Toimittajat itse eivät ole suostuneet kertomaan mitään motiivia toiminnalle. "Kaikki on siinä jutussa" he ovat itse vastanneet. Selväksi ei siis ole tullut, että oliko suunnitelmissa jonkinlainen kannanotto yksilönvapauksiin vai Duudsonmainen hölmöily.
Bussiyhtiö Vainion toimitusjohtaja ei ole varsinaisesti ilahtunut yhtiön autossa tapahtuneesta mediaspektaakkelista. Bussimatkustajien viihtyvyyttä kun ei varmasti suoranaisesti paranna tieto siitä, että joku on saattanut tällä paikalla paskoa housuunsa. Yhtiö on ilmoittanut, että se harkitsee jatkotoimien aloittamista ja toivoo ainakin anteeksipyyntöä.
Mitä ei varmaan ole tulossa, koska kaiketi tätä housuunpaskomista tullaan perustelemaan sananvapaudella.
Päätoimittaja on itse linjannut, että hänen johtamansa Ylioppilas-lehti on yhteiskunnallisesti kantaaottava lehti. On vain vaikea arvioida, että millä tavalla housuun paskomisesta raportoiminen on yhteiskunnallista vaikuttamista. Se on vain huono ja nolo juttu. Koko jutussa paistaa läpi se, että ei toimittajia kiinnosta yhteiskunta tai edes muut ihmiset. Heitä kiinnosti vain oma "paskotaan housuihin"-elämyksensä.
Mitä tämä sitten kertoo Ylioppilas-lehden tasosta? No itse olen ainakin tyytyväinen, että en enää jäsenmaksujen muodossa joudu tukemaan lehteä (jokainen yliopiston opiskelija joutuu) ja lehden tilauksenkin pistin poikki jo opiskeluaikoinani useita vuosia sitten.
Noh, karma iskee. Päätoimittaja tunnetaan jo netissä nimityksellä "kakkapäätoimittaja". Ei mitenkään ylevä lisänimi..
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)