Yöväijy

"No nih, nyt tuo yksi meni toisten huoneeseen. Meepä sanomaan sille, että menee omaan huoneeseensa", sanoi ikkunan ääressä istuva työkaveri herättäen minut siitä puoli-koomasta, johon olin juuri sohvalla vajoamassa.

Kömmin istualleni. "Niin mihin kämppään se meni?"

"Tonne noin. Ei sen peti ole tuolla. Siellä on kohta kaikki hereillä. Mene huutamaan sinne, että omiin kämppiin nyt", työkaveri selitti. Istuin hiljaa paikallani ja tuijotin ikkunasta ulos, toivoen, että kaveri tulisi pian pois. Joskus niin käy. Nyt ei.

"Mä vien nää roskat ensin ja sitten meen, jollei se ole tullut ulos", sanoin, keräsin lattialla olevat paperiroskat ja lähdin laahustamaan kohti keittiötä. Kun olin työkaverin näköpiirin ulottumattomissa, muutin laahustamisen vieläkin hitaammaksi. Toivoin, että matkani aikana tapahtuisi jompi kumpi asioista: A) nuori tulisi itse pois väärästä huoneesta, jottei minun tarvitsisi mennä komentamaan tai B) työkaveri saisi jonkun aktiivisuuden puuskan ja menisi siihen kämppään itse.

Mutta kun palasin takaisin matkaltani (roskien viemistäkin voi venyttää vain niin kauan ennen kuin aletaan epäillä vilunkipeliä) kaikki oli entisellään. Nuori oli edelleen siinä väärässä kämpässä ja työkaverikin istui sohvalla ja kaiveli kaikessa rauhassa varpaiden välejään. Joten mentävä se oli, koska se minun vuoroni kerta sattui olemaan.

Inhoan tätä osaa leireistä kaikkein eniten (tai no, leireille tulevat ulkopuoliset menevät kyllä kirkkaasti ohi). Perusteet yöväijyn työhön ovat ihan loogisia: jos yöväijyä ei olisi, suurella todennäköisyydellä leiriläiset valvoisivat yöt läpeensä ja päivällä oltaisiin ihan poikki. Nekin harvat, jotka tahtoisivat nukkua, mutta eivät pysty, koska majoitusrakennuksessa melutaan. Ja turhan usein vapaa öinen valvominen johtaa myös muihin ikäviin lieveilmiöihin, antaisipa myös niille ulkopuolisille riskitekijöille avoimet ovet. Joten niinpä sitä täytyy käydä "huutamassa", vaikka ei yhtään oikeasti haluaisi.

Ensimmäinen haaste tulee heti siinä majoitusrakennuksen ulko-ovella. Miten päästä sisään huomaamattomasti ja miten löytää se kämppä, jonne on menossa? Joskus sitä on tullut ravattua kaikki huoneet läpi, jolloin innokas valvoja on aiheuttanut enemmän häiriötä kuin itse "häiriköt"- ja yleensä myös turhanpäiten tietenkin, koska "häiriköt" maastoutuvat kuullessaan että valvoja on liikkeellä. Kuinka kauan pitää tarkkailla tilannetta? Koko yötä nyt ei viitsi, minkä lisäksi sitä ei myöskään halua aiheuttaa kenellekään unenpöpperöiselle vessaan menijälle ylimääräisiä sydämentykytyksiä, kun tämä törmää hämärässä käytävässä väijyvään väijyyn. Tällaisia taktisia kuvioita ei teologisessa opeteta lainkaan.

Avasin oven varovasti, astuin käytävään, suljin oven hiljaa perässäni. Sitten kuunnellaan. Mitään metakkaa ei tällä kertaa kuulunut, vaan hyvin, hyvin vaimeaa puhetta. Seisoskelin siinä aikani ja yritin paikallistaa puheen lähteen edes pääpiirteissään. Sitten lähdin eteenpäin, varoin tömistelemistä, koko ajan kuunnellen että löytäisin sen oikean oven. Muutamaa vuotta aiemmin tällaiset agenttileikit olisivat voineet olla hauskojakin, nykyisin ne tympivät ja raskaasti. Lopulta oikea ovi löytyy; ensin napakka koputus ja sitten ovi auki. Keskellä pimeää huonetta seisova nuori tuijottaa minua silmät selällään säikähdyksestä, sängyissä pidätellään hengitystä.

"Nukut sä täällä?" tiukalla, 'minua-muuten-ottaa-nyt-päähän-aika-lahjakkaasti-ja se-taitaa-johtua-sinusta'-äänellä sanottuna.

"Jaa kuka?" kysyy nuori silmät auki revähtäneinä.

"No sinä. Onko tää sun huone?"

"Joo."

"Ai jaa. No hyvää yötä sitten." Ovi kiinni ja yhtä hiljaa ulos. Saan ulko-oven kiinni ennen kuin huoneesta alkaa kuulua hihitystä.

"Se sanoi, että se on sen huone", raportoin työkaverille.

"Ai jaa..."

"Voisko se olla mahdollista, että se tosiaan on sen huone?"

"Voihan se ollakin."

Hetkeä myöhemmin:

Työkaveri: "Joo, hei, kyllä se muuten on sen huone. Onhan se sen tänne huonelistaankin merkinnyt, että se nukkuu tuolla. Aika hassua."