Olen hiljaa mielessäni miettinyt, että sielunhoito, josta joskus käytetään nimitystä pastoraalisielunhoito, on nykyaikana muotia. Moni teologian opiskelija on kiinnostunut sielunhoidosta ja tuntee vetoa sitä kohtaan. Sielunhoitoon ja psykologiaan jollain tavalla liittyvät kurssit ovat yleensä suosittuja. Minäkin olen niillä istunut ja viihtynyt.
Mutta en silti malta olla ajattelematta, että sielunhoidon nouseminen "muodiksi" ei ole välttämättä hyvä asia. Itse asiassa olen alkanut pitämään sitä yhtenä kirkon/ teologien kriisin oireena.
Nykyaika korostaa selkeästi kaikenlaista konkretiaa. Se taas on jättänyt papit ja papiksi opiskelevat eksyksiin. Mitä se on mitä me teemme? Mitä konkreettista me teemme? Muilla kirkon työntekijöiden ammatteihin yleensä liittyy selkeästi se konkreettinen puoli, mutta pappi saattaa tuntea olevansa eksyksissä, kun mitään nykyajan mittapuun mukaan "järkevää" työtä ei löydy. Sakramentit ja toimitukset osana ihmiselämää ja papin tehtävä toimia eräänlaisena tuonpuoleisen mystiikan edustajana ei enää riitä, ne eivät ole tarpeeksi maanläheisiä. Uskon, että sielunhoito-villitys lähtee tästä eksymisen tunteesta. Sielunhoito on jotain konkreettista, se on ihmisten auttamista.
Sielunhoidon tärkeyden korostamisessa ei sinällään ole mitään vikaa. Onhan papin yleisin tehtävä toimia kuuntelijana ja keskustelijana. Se on äärimmäisen tärkeä tehtävä. Sen sijaan olen alkanut vierastamaan korostusta, jossa pappi/teologi aletaan nähdä jonkinlaisena "köyhän miehen terapeuttina", joka kykenee vastaamaan nykyajan ihmisen haasteisiin ja ongelmiin ammattimaisesti. Jossa meidät pastoraalisielunhoitajat nostetaan samaan kastiin psykoterapeuttien kanssa. Eräässä sielunhoitoa käsittelevällä luennolla mainittiin, miten pastoraalisielunhoito on ottanut parhaimmat puolet esimerkiksi psykoterapiasta ja käyttää niitä menestyksekkäästi.
Mutta millä eväillä me niitä "parhaita puolia" käytämme? Oppikirjoissa kerrotaan, miten esimerkiksi sielunhoidossa on tärkeää erottaa toisistaan syyllisyys ja häpeä. Mutta miten ne sitten erottaa toisistaan käytännössä? Siihen tarvittaisiin opintoja ja työnohjausta.
Tällä hetkellä yliopistot tarjoavat sielunhoidon opetusta pakollisena kirkon tehtäviin pyrkiville 20 opintopisteen verran. Se on aika paljon vähemmän kuin psykoterapeuteilla, joiden teorioista olemme ottaneet "parhaat palat". Enkä nyt väitä, että psykoterapeutit edustavat sitä täydellisyyttä. Tai että koulutus on autuaaksi tekevä asia. Sanonpahan vain, että joskus on hyvä tietää miten perustukset tehdään ennen kuin rakentaa talon.
Eikä tämä tarkoita, että kirkossa ja yliopistoilla ei olisi loistavia sielunhoitajia. Aivan taatusti on. Osa on luonnonlahjakkuuksia; osa on opiskellut ja hankkinut itselleen erittäin korkean tieto- ja taitotason; osa oppii tekemällä. Ja kuten sanottu, sielunhoito on tärkeä osa pappien ja teologien työtä ja ammattitaitoa. Sanonpahan kuitenkin vain, että ehkä sitä suurinta intoa tulisi hillitä. Ehkäpä me emme kuitenkaan vastaa psykoterapeutteja. Ehkäpä meidän ei tulisikaan yrittää vastata psykoterapeutteja. Ehkä meidän pitäisi hakea ammatti-identiteettimme jostain muualta kuin rinnastamalla itsemme psykologian alan työntekijöihin.
1 kommentti:
Aamen, sanoo tämä entinen kirkon nuorisonohjaaja ja myöhempien aikojen psykologian opettaja, Ylipäätään teologien koulutuksessa taitaisi olla aika paljon kehittämistä. Ei voi olla ihan tarkoituksenmukaista lähettää ihmisiä töihin hyvin haastaviin tehtäviin koulutuksella, joka antaa valmiuksia lähinnä tutkijaksi.
Lähetä kommentti