lauantai 31. maaliskuuta 2012

Syömässä

Kävin hienostoravintolassa syömässä. Mielenkiintoinen kokemus. Noissa ravintoloissa selvästi on tarkoitus, että sinne tullaan porukalla, istutaan iltaa ja jutellaan, ruoka tulee siinä sitten jossain vaiheessa jne... Kun menet sinne yksin, olo tulee aika yksinäiseksi ja aika kuluu hitaasti. Onneksi on kännykkä, siinä matopeli ja pöytään tuodaan leipää.

Henkilökunta oli ystävällistä, mutta liiankin huolehtivaista minun makuuni. Kun kävivät pari-kolmekin kertaa varmistamassa että minulla on kaikki hyvin ja kivaa - ja joka kerralla olin onnistunut sullomaan posket täyteen leipää tai ruokaa ja siinä sitten nyökyttelin tai mutisin suu täynnä että kivaa on. Se oli hieman kiusallista. Olisi tehnyt mieli sanoa, että minulle riittäisi kun vain toisitte sen ruoan pöytään ettekä huutaisi minulle, niin olisin onnellinen pikku leiriläinen.

Tippaamiskulttuuri... Kun muutin maalta kaupunkiin, olin kova tippaamaan, koska ajattelin että niin täytyy tehdä. Tippasin ihan sellaisissa "lähes" pikaruokapaikan tasoisissakin paikoissa ja sain aika yllättyneitä katseita henkilökunnalta. Sitten lopetin tippaamisen.

Mutta nyt tuli jotenkin sellainen olo, että olisi pitänyt tipata.

Kuuluuko se kulttuuriin täällä, rikoinko jotain ravintolasääntöä?

perjantai 30. maaliskuuta 2012

Nemesis

Muinaiskreikka eli koinee-kreikka, vanha nemesikseni, iskee jälleen. Ankaran lukemisen jälkeen menin tänään tenttiin. Ensimmäisen osion uskon menneen läpi (syytäkin olisi näillä toistomäärillä). 2.osio osoittautui himpskutin hankalaksi. Kas kun siinä kävi sitten niin, että minulta oli jäänyt koealue vähän vajaaksi. En huomannut opiskella partisiippia lainkaan. Ja tietysti melkein puolet kokeesta käsitteli partisiippia ja sen jännittäviä muotoja. Ei indikatiivin imperfektiä (jonka muotoja olen 1.5 kuukautta tankannut ulkoa). Ei konjunktiivia. Ei infinitiiviä. Ei imperatiivia. Vaan partisiippia.

Ja tietysti 2.aoristia, jota sitäkään en osaa kunnolla. Ja taisi siellä vilahtaa myös nominatiivien 3.deklinaatio.

Onneksi tämä ei nyt tähän kaadu, aina voi käydä uusimassa, mutta harmittaa silti ihan vietävästi.

keskiviikko 7. maaliskuuta 2012

Suositus

Kannattaa kyllä tutustua tähän kirjaan.

Miksi; vihje löytyy tuon arvostelun loppupuolelta :-)

maanantai 5. maaliskuuta 2012

Huhuu

Kohta yli viikon kestänyt omituisen ahdistunut olo on johtanut aikamoiseen blogipäivitysvillitykseen. Nyt muutaman päivän sisällä olen julkaissut viisi höpötys/mielipidetekstiä ja yhden novellin, kun riittävästi keräsin rohkeutta. Puolet siitä mitä viime kuussa yhteensä. Tästä taitaa tulla nyt seitsemäs päivitys.

Outoa kommunikointia, hapuilua pimeässä.

Kirja-arvostelu: Cop in the Hood

Peter Moskos on amerikkalainen kriminologian professori, joka nykyisin työskentelee ja opettaa John Jay Collegessa. Valmistuttuaan Harvardin yliopistossa hän ennen jatko-opintojensa aloittamista työskenteli  n. vuoden ajan Baltimoren kaupungin poliisilaitoksella. Näistä kokemuksistaan hän kirjoitti vuonna 2008 kirjan  "Cop in the Hood: My Year Policing Baltimore's Eastern District". Siinä hän kertoo millaista oli työskennellä poliisina Baltimoren kaupungin köyhimmässä ja huumerikollisuuden riivaamassa kaupunginosassa.

Kirja on mielenkiintoinen kurkistus amerikkalaisessa ghetossa työskentelevän poliisin maailmaan ja Moskos esittää kirjassaan myös kovaa kritiikkiä poliisitaktiikoita ja huumesotaa vastaan. Kuitenkaan kirja ei täysin täytä antamiaan lupauksia: Moskos ei ole jutuniskijä parhaimmasta päästä ja kertoo loppujen lopuksi kovin vähän esimerkkejä elävästä elämästä. Hän kertoo, ettei aikoinaan tullut tehneeksi riittävän selkeitä muistiinpanoja, vaikka olikin jo tuolloin aikeissa joskus kirjoittaa kokemuksistaan. Ja valitettavasti tämä kyllä näkyy teoksessa.

Kun muistelmaosio jää siis aika vajaaksi, niin mielenkiintoisemmaksi osioksi nouseekin sitten Moskosin kommentointi poliisitaktiikoista ja ajattelumaailmoista. Hän kritisoi poliisitaktiikan muuttumista tilastotieteeksi, jossa yksiköiden ja jopa yksittäisten poliisimiesten tehokkuutta tarkastellaan tilastojen valossa. Hän huomauttaa sen johtavan siihen, että esimiesten painostuksen alaisena poliisit pyrkivät tekemään mahdollisimman paljon pidätyksiä. Kuitenkin valtaosa näistä pidätyksistä menee suoraa päätä roskalaatikkoon, eli syytteitä ei ikinä nosteta ja ainoa hyöty jää tilaston tasolle. Tämänkaltaisesta pidätyskeskeisestä ajatusmaailmasta tulisi hänen mukaansa luopua: määrän sijaan laatua. (Kirjassaan Moskos käsittelee myös vanhaa urbaanilegendaa: onko poliisilla pidätyskiintiöt? Virallinen totuus oli ja on, että ei ole. Samanaikaisesti hän kuvailee laitoksen sisällä alkanutta "kurinpitokampanjaa", jossa kaikkien sellaisten poliisimiesten, jotka olivat tehneet tarkkailujakson aikana vähemmän kuin kaksi pidätystä, tuli laatia selvitys toiminnastaan esimiehilleen)

Moskos myös kuvaa nykyaikaisen poliisitaktiikan olevan liian autokeskeistä ja reaktiivista: että nykyajan ihmiset odottavat poliisin tulevan paikalle aina hätänumeroon soitettaessa ja poliisit puolestaan pelkästään reagoivat näihin ilmoituksiin. Tämän vuoksi poliisitoiminta on muuttunut radioautokeskeiseksi: radiolla välitetään tiedot ja autolla liikutaan nopeasti paikasta toiseen. Samalla Moskosin mukaan on menetetty kokonaan ns. yhteisöllinen poliisitoiminta.  Tilalle hän ehdottaa ainakin osittaista autopartioinnista luopumista ja jalkapartiointiin palaamista.

Moskosin kirjan kiistanalaisimmat kohdat liittyvät huumeisiin. Hän kuvaa katupoliisien turhautumista huumekauppiaisiin ja huumesotaa vastaan, kun reaktiivinen poliisitoiminta ei pysty estämään huumekauppaa tai lopettamaan huumeiden käyttöä tai huumeväkivaltaa. Hän jopa sanoo, että amerikkalainen huumeiden vastainen sota on aiheuttanut enemmän kurjuutta kuin huumeet itsessään, sillä viranomaisten huumesota yhdistettynä tilastotieteelliseen poliisitaktiikkaan on johtanut valtavien ihmisjoukkojen kiinniottoihin ja vankilatuomioihin: ja että nämä toimenpiteet ovat iskeneet kaikkein kipeimmin köyhiin alueisiin. Koko "War on Drugs" on hänen mukaansa jo lähtökohdiltaan syrjivä ja tuomittu epäonnistumaan. Tilalle Moskos ehdottaa, että huumeet tulisi laillistaa ja huumeidenkäyttäjille tulisi tarjota nykyisten vankilatuomioiden sijaan hoitoon. Vain siten - Moskos argumentoi - huumeväkivalta voisi päättyä ja poliisi voisi keskittyä taas ihmisten auttamiseen.

Oma arvio on, että Moskosin väitteet huumeiden laillistamisen puolesta osuvat ja uppoavat, jos jo valmiiksi olet sen kannalla. Vastakkaista kantaa edustava tuskin vakuuttuu. Mutta ajattelemisen aihetta Moskos kyllä antaa. Toisaalta jossain määrin huumekeskustelu menee ohi suomalaiselta: täällä huumeidenkäyttö ei ole (ainakaan vielä) noussut lähellekään samoja mittasuhteita mitä se on Yhdysvalloissa.

Hieman ristiriitainen, pettymyksen sukuinen lukukokemus: sisäpiiritietoa tulee jonkin verran, mielenkiintoisia ajatuksia, joitain mielenkiintoisia tarinoita. Mutta ei tarpeeksi paljon, ei tarpeeksi värikkäästi kerrottuna.

Police Women of Maricopa County

Ameriikoissa tehdään paljon reality-sarjoja ja paljon myös poliisi-reality-sarjoja. Ensimmäinen sellainen (kenties myös ensimmäinen tosi-tv-ohjelma) on tv-kanava Foxilla vuodesta 1989 asti pyörinyt Cops. Siinä kameraryhmä hyppää poliisipartion kyytiin ja seuraa partion seikkailuja vuoron aikana. Tätä ideaa on sitten kopioitu ohjelmasta toiseen (Suomessakin, Poliisi-tv:n Poliisin matkassa-osiosta aina Lainvalvojiin ja Poliiseihin).

Hyvääkin ideaa pitää aina välillä päivittää, jotta löytyisi se uusi menestysresepti. Yksi tällainen päivitysviritelmä on TLC kanavan Mall Cops, joka nimestään huolimatta kertoo erään kauppakeskuksen vartijoista. Mutta yrityksistäni huolimatta en ole löytänyt jaksoja netistä, ainoastaan pätkiä ja arvosteluja (jotka kyllä kaikki kertovat, että sarja ei ole vaivan arvoinen). Mutta jonkinlainen masokismi ja uteliaisuus nyt vain ajaa eteenpäin.

Sen sijaan löysin erään toisen sarjan, jota niin ikään on esitetty TLC:llä. Police Women of Maricopa County noudattaa Cops-sarjan perusideaa, eli kameraryhmä seuraa poliisipartiota, mutta päivitys on nyt siinä, että kaikki seurattavat poliisit ovat naisia. Police Women of Maricopa County on sarjan toinen tuotantokausi ja se seuraa Arizonan osavaltiossa sijaitsevan Maricopan piirikunnan sheriffinviraston naispoliiseja/apulaissheriffejä.

Maricopan piirikunnan sheriffinvirasto on itsekin mielenkiintoinen luku amerikkalaisessa poliisi-, rikos- ja rangaistuspolitiikassa. Sen johdossa on sheriffi Joe Arpaio, joka kaikkien piirikuntien sheriffien tapaan on vaaleilla virkaansa valittu virkamies. Arpaio on ottanut käyttöön piirikunnassaan yhden Mustanaamion Viidakon sananlaskuista: hän on "kova koville". Hän kutsuu itseään ylpeästi "Amerikan kovimmaksi sheriffksi " ja on tehnyt siitä yhden vaaliaseistaan, jonka avulla Arpaio on pysynyt sheriffinä vuodesta 1992 lähtien. Samalla hän ja hänen johtamansa laitos ovat saaneet niskoilleen useita syytöksiä ja myös tuomioita oikeusistuimilta vankien ja pidätettyjen julmasta ja epäeettisestä kohtelusta, vankilan huonosta kunnosta, liiallisesta voimankäytöstä, ihmisoikeusrikoksista ja rasismista.

Arpaion visioita on esitelty myös Suomen televisiossa: niihin kuuluu mm. piirikunnan vankilan jatkoksi tehty "telttakaupunki", jossa vangit majoitetaan armeijalta ostettuihin ylijäämätelttoihin. Telttojen lämpötila voi kesäisin nousta 65 asteeseen, minkä vuoksi telttoihin tuodaan kesäisin tuulettimia. Arpaio on itse kutsunut visiotaan "keskitysleiriksi". Lisäksi hänen aloitteestaan Maricopan piirikunnassa toimii "kahlejengi", jossa vangit viedään niin kuin "wanhaan hywään aikaan" kitkemään rikkaruohoja ihmisten ilmoille kytkettyinä toisiinsa jalkakahleilla. Ruokaa piirikunnan vankilassa tarjotaan kaksi kertaa päivässä ja mahdollisimman huonolaatuista, jopa pilaantunutta.Ihan siis tarkoituksella.

Piiirikunnan vankilalle (County Jail) ei ole oikein vastinetta Suomessa. Se on eräänlainen putkan/poliisivankilan/tutkintavankilan/vankilan yhdistelmä, jonne tuodaan niin juopumuksen kuin järjestyshäiriöiden takia kiinniotetut ihmiset, vakavimmista rikoksista epäillyt, oikeudenistuntoa odottavat ja vähäisistä rikoksista lyhyitä tuomioita saaneita vankeja.Eli vankilassa on paljon myös vielä tuomiota odottavia, myös niitä, jotka todetaan lopulta syyttömiksi.

Mutta takaisin aiheeseen, eli Maricopan piirikunnan naispoliiseista tehtyyn sarjaan: täytyy sanoa, että uhoa ja leuanlouskutusta riitti ainakin ensimmäisessä jaksossa vaikka muille jakaa. Testosteronin käryinen "machismo" löyhkäsi kaikista sarjan "päähenkilöistä" eli niistä poliiseista, joita kamera seuraa sarjan ajan. Ja kaikki olivat tosiaan naisia.

Ehkä se on Maricopan sheriffinviraston normaalia käytöstä, ehkä näiden naisten omia ominaisuuksia, kenties kameroiden mukanaan tuomaa pullistelua... Mene ja tiedä, mutta myötähäpeää sitä tunsi sitä katsellessaan ja kuunnellessaan.

Kuulimme mm. tämän helmen, jossa apulaissheriffi Kelly Bocardo selittää toimintatapojaan: "I have the attitude that I will definitely give you an ass-beating if you need one". Tässä jaksossa emme päässeet vielä näkemään pieksäjäisiä, mutta Bocardo pääsi vetämään esiin ampuma-aseensa uhatessaan sillä n. 80-vuotiasta mummelia, jonka muutaman kuukauden vanhaa lapsenlasta apulaissheriffit ja lastensuojeluviranomaiset olivat tulleet hakemaan, koska lapsen isä oli tuomittu seksuaalirikollinen. 

Jonkun ajan päästä Bocardo seuraa sivusta, miten vankilan luottovangit pesevät hänen partioautoaan pukeutuneena mustavalkoraitaisiin vanginvaatteisiinsa ja vaaleanpunaisiin alusvaatteisiin, mikä on yksi Arpaion visioista. Bocardo selittää värin tarkoituksen kommentoidessaan: "it makes them feel like less of a man." Millainenkohan meteli olisi syntynyt, jos tuonkaltaisen kommentin olisi laukonut mies naisvangeista?

Ja sitten mennäänkin seuraamaan kovan luokan pidätystä, jossa etsivä Deb Moyer ja kuusi muuta poliisia piirittävät aseet heiluen talon, huutavat ja karjuvat ja kliks-klaks, mies on raudoissa. Pidätyksen ja koko operaation syy: mies ei ole maksanut elatusmaksujaan. Väärin hänen puoleltaan, mutta todellakin koko tuon operaation arvoista?


Joko virastolla ei ole ollut mitään näytettävää kameroille ja siksi on pitänyt järjestää vähän "toimintaa" kameroille tai sitten tämänkaltainen "ylireagointi" on viraston normaalia toimintaa. Kenties vähän ensimmäistä, mutta ilmeisesti vähän myös jälkimmäistä. Tuskinpa Maricopan sheriffinviraston maine ihan tyhjästä on syntynyt, todistaahan siitä jaksossa cameon tekevä sheriffi Arpaio itsekin, joka julistaa ehdistötilaisuudessa:  "you come into Maricopa County, you will be arrested, so I advise you go somewhere else."

Heti alkoi kiinnostaa turistimatka Maricopaan, vai mitä?

Viattomuuden loppu

Työskentely vartijana on tarkoittanut minulle myös tietynlaisen viattomuuden/sinisilmäisyyden päättymistä. Esimerkki:

Tässä päivänä muutaman tallustelin Helsingissä, kun luokseni tuli nainen, joka lausui seuraavat vuorosanat: "Anteeksi, herra, voisitteko lainata minulle sen verran puhelinta, että voin soittaa rakkaalle ystävälleni, josta olen eksynyt?"

Ennen olisin kenties halunnut auttaa tai kokenut sen velvollisuudekseni, en olisi kehdannut kieltäytyä tai olisin halunnut tuottaa lähimmäiselle iloa, vaikka tämä hieman humaltuneelta tuntuikin. Koska eihän yksi puhelu nyt paljoa maksa, pieni summa isosta ilosta ja maailma olisi ollut vähän parempi paikka.

Nyt kuitenkin bongasin että nainen oli ilmiselvästi narkomaani (huumeiden käyttö jättää selvät merkit ihmisen kasvoihin ja ääneen, jos tietää mitä etsiä) ja myös aineissa. Huomasin myös lähistöllä "hengaavat" kaksi miestä. Mietin kyynisesti, että mahtoiko "rakasta ystävää" olla olemassakaan. Mietin paranoidisena, että mikä mahtoi olla puhelimen pyynnön oikea tarkoitus. Ja suvaitsemattomana mietin, että vaikka ystävä olisikin olemassa, en tahdo numeroni päätyvän yhdenkään tuntemattoman kännykkään. Joten vastasin: "Sori, akku loppu."

Naisen kasvoilla ollut hymy katosi, hän pyörähti ympäri tuhahtaen ja marssi miesten luo. "Vittu, että nuo suomalaiset on sitten tyhmiä!" nainen ärähti heille niin kovaa että varmasti kuulisin. Minä jatkoin matkaani pieni hymy huulillani. Ja puhelin pysyi taskussa.

Mitä olisi voinut tapahtua? Nainen olisi vienyt puhelimeni ja mukana olleet miehet olisivat pitäneet huolen siitä, että en yrittäisi ottaa omaani takaisin (näin on tapahtunut muille). Tai sitten puhelinta pyydettiin, jotta nähtäisiin minkälainen se on ja missä se on, eli olisiko aihetta taskuvarkaudelle tai ryöstölle (näinkin on tapahtunut muille). Tai puhelimella olisi soitettu, saisin sen takaisin ja vasta laskun tullessa huomaisin, että puhelimellani on tilattu pizzat koko porukalle tai hommattu pikavippi (näinkin on tapahtunut muille). Tai olisin myöhemmin illalla ja yöllä saanut nauttia erinäisistä puheluista, nyt kun numeroni olisi lähtenyt "maailmalle".

Tai sitten nainen olisi oikeasti soittanut ystävälleen ja olisin tehnyt jostain ihmisestä onnellisen. Ja miehetkin olivat paikalla vain sattumalta, ohikulku matkalla, vailla rikollisia aikeita.

Kaiken kaikkiaan maailma on alkanut vaikuttaa aika kavalalle paikalle. Enkä ole ihan varma siitä, että onko se hyvä vai huono asia.

sunnuntai 4. maaliskuuta 2012

Novelli: Pikkumarket


Kiersin ympyrää. Myötäpäivään tällä kertaa. Tömps-tömps-tömps, sanoivat maiharit niiden osuessa tehtaan poistomyymälän muovimattoon. Tömps-tömps-tömps. Vuoroa oli jäljellä kuusi tuntia 45 minuuttia. Olin ollut töissä vartin. Kauppa oli kierretty kahdessa minuutissa. Yritin hidastaa tahtia, etsiä uusia reittejä, jotka veisivät kauemmin. Olin lähtöpisteessä kahden minuutin ja 45 sekunnin päästä. Otin kellosta aikaa.

Asetuin seisomaan kenkäosaston viereen, kenkiä oli viety paljon viime aikoina. Seisoin siinä ajan, joka tuntui kestävän ikuisuuden ja sitten katsoin kelloa. Vuoroa oli jäljellä kuusi tuntia 35 minuuttia. Lähdin kiertämään taas myymälää. Seurailin aikani kuluksi kahta asiakasta, mutta pienessä liikkeessä oli vaikea varjostaa huomaamatta. Lähdin taas kiertelemään.

Menin valvomoon, tai siis valvomoksi kutsuttuun koppiin, joka toimi myös myyjien kassahuoneena, pukukoppina ja myymäläpäällikön toimistona. Sinne oli sijoitettu liikkeen valvontakameramonitorit. Kameroita liikkeen puolella oli viisi, niistä yksi oli rikki. Toimivista yksi näytti ulko-ovea sisältä päin, toinen kassalinjaa yhdestä suunnasta, kolmas kassalinjaa toisesta suunnasta ja neljäs nurkkaa, jonka kulmassa häämötti reitti sovituskopeille. Juuri sillä tavalla ärsyttävästi, että näit sovituskoppeihin menevän ihmisen pään, mutta et sitä, mitä tällä oli kannettavanaan. Ja tuliko sieltä sovituskopista takaisin ne tavarat, jotka sinne oli kannettu. Kamerat eivät kääntyneet, eivätkä zoomanneet.

Istuin niiden eteen, aloin leikkiä käsirautakotelolla. Tein kameravalvontaa eli tuijotin pieniä rakeisia ruutuja. Myyjä-Mirka oli kivannäköinen. Mutta zoomata ei voinut edes siihen, että olisi voinut sitä tsekkailla. Mielikuvissaan piti zoomailla. 

Ovi kävi; myymäläpäällikkö tuli sisälle. Se haki jonkun kansion ja selaili sitä. Sitten se jäi seisomaan selkäni taakse. Tunsin sen katseen niskassani. Yritin näyttää mahdollisemman särmältä, tuijotin tiukasti niitä monitoreita, kyttäsin asiakkaita.

”Me maksetaan vartijoille näkyvästä valvonnasta”, se sanoi. ”Meillä myyjät tekee kovasti töitä ja me odotetaan sitä vartijoiltakin”, se sanoi. ”Kameravalvonnalla ei täällä näpistelijöitä saa kiinni”, se sanoi.
No ugh. Ei kai saa, kun ei ole niitä kameroita. Mutta viesti meni perille. Nousin ja lähdin tekemään näkyvää valvontaa.

Kiersin myötäpäivään. Seisoin. Kiersin myötäpäivään. Seisoin. Neuvoin erään pariskunnan sukkahyllylle. Myymäläpäällikkö tuli sanomaan, että täällä neuvovat työntekijät, eivät vartijat. Kun voi olla harhautus, päällikkö selitti, harhauttavat vartijaa sillä välin kun muut pöllivät. Töitä jäljellä viisi tuntia 55 minuuttia.

Päätin repäistä ja kiertää vastapäivään. Ihan uusia ulottuvuuksia avautui, liike näytti erilaiselta. Töitä jäljellä viisi tuntia 50 minuuttia. 

Tein sovituskoppikierroksen. Ei huomautettavaa. Nostin muutaman henkarin kopista pois, kurkin mattojen alle etsien irrotettuja hälyttimiä. Vuoroa jäljellä viisi tuntia 47 minuuttia.

Kävin tutkimassa varaston. Sinne pääsi suoraan liikkeen takaosasta ovesta, joka oli aina auki ja kenen tahansa avattavissa. Tai oli siinä lukko, mutta se oli hajonnut jo aikoja sitten ja nyt ovea ja sen takana olevia vaatteita vahdittiin kassalinjoilta käsin, liikkeen toisesta päästä. Ihan vain kyttäämällä, ettei sinne mennyt kukaan. Ja lapulla, jossa luki ”Pääsy kielletty.” Ja vartijan tuli käydä siellä säännöllisesti tarkastuskierroksella. Siinä meni kaksi minuuttia. Ovi auki, kurkkaus sisään, ovi kiinni. Kaikki ok.

Huomasin, että liikkeen vesijuomapisteen vesitankki oli melkein tyhjä. Se pitäisi vaihtaa tänään ja tein itselleni mentaalimuistiinpanon. Jotain tekemistä sentään. Tuotesuojaportit hälyttivät. Myyjä oli heti siinä ja mulkaisi minua pahasti, kun tepastelin myös paikalle. Oli neuvottu, että vartija hoitaa hälytykset, jos kassahenkilöstö ei ehdi, mutta ei saa säikyttää asiakasta. Ilmeisesti sitten säikytin. Päätin kuitenkin merkitä tuotesuojaporttihälytyksen raporttiin niin kuin olisin tehnyt asialle itse jotain. Päätin käydä heti kirjaamassa suorittamani toimenpiteet tapahtumailmoitukseen valvomossa.
”Kello 15.50. Tarkastettu sovituskopit, ok.”
”Kello 16.00. Tarkastettu varastot, ok.”
”Kello 16.25. Tuotesuojaportti hälytti. Myyjä oli unohtanut hälyttimen tuotteeseen, ok.”

Luin kohteen rutinavihkoa, johon muut vartijat olivat kirjoittaneet murheitaan. Naureskelin yhteiselle turhautumiselle ja raivolle, mietin jotain nasevaa lisättävää, mutta en keksinyt.

Kuulin oven taas rapisevan. Menin samalla ovenavauksella ulos, kun myymäläpäällikkö tuli sisälle. Väläytin hymyn, mutta se ei vastannut siihen. Kahden minuutin kuluttua se tuli itsekin ulos toimistosta.
Vesijuomapisteen vesitankki oli jo aika tyhjä, mutta pohdittuani asiaa päätin, että ei ole vielä aika vaihtaa tankkia. Sen sijaan lisäsin kertakäyttömukeja. Päätin seisoskella hetken aikaa ulko-oven vieressä tarkkailemassa ”asiakasvirtoja”. Samalla sai kivasti nojattua seinään.

Huomasin, että Mirka lähti kahville ja päätin ajoittaa oman lounastaukoni samalla hetkelle. Mirka oli mukava ja jutteli minulle aina joskus. Mutta nyt Mirka ja liikkeen Markus-poika puhuivatkin keskenään jostain yhteisestä bileillasta. Minua he eivät huomioinneet lainkaan. Vihasin Markusta samalla kun mutustelin Saarioisten roiskeläppäpizzaani, jonka surkea mikro oli jättänyt keskeltä kylmäksi.

Markus alkoi kertoa jotain juttua jostain kuulapäävartijasta, joka oli ilveillyt Markuksen selän takana, kun Markus oli käskenyt sitä kiertelemään enemmän. Vaan kassa-Taija oli kertonut Markukselle, että vartija ilveili. Joten vartijan mennessä kahville Markus meni sen perässä ja haukkui ihan lyttyyn. ”Tuu vaan pihalle, niin katotaan”, oli Markus huutanut ja kuulapää oli tutissut peloissaan. Markus oli taistelulajien ekspertti ja tarpeen vaatiessa olisi läskipää väännetty solmuun. Join kahviani ja mietin kerrottiinko tätä tarinaa nyt minua varten.

Tauolta tullessani huomasin, että joku oli käynyt vaihtamassa juomapisteen vesitankin uuteen.

Illalla kotiin mennessäni lattialla oli firman valkoinen kirjekuori. Uusi työvuorolista. Yhteensä 90 tuntia töitä kolmen viikon jaksossa. Kaikki tehtaan poistomyymälässä.

Makasin yöllä vuoteessani ja tuijotin kattoon saamatta unta.
* * * *
”Niin millaisia hommia sä oot aikaisemmin tehnyt?”
”No vähän siellä sun täällä, pääasiassa erilaisia myymälöitä, pikkuliikkeitä ja sen sellaisia. Mitä nyt milloinkin, sellaista omaa kohdetta ei oo varsinaisesti löytynyt ja siks mä oikeestaan nyt haenki jotai muuta...
”Ymmärrän.”
”Ja sit ku ne mun kohteet on sellasii pikkupuljui, nii ne vuorotki o sillee aika lyhyit ja...
”Mhm”
”nii ni sit niit joutu tekee aika paljo jo niit vuoroi, et saa niiku tunnit täytee tai edes niiku kohtuulliset tulot...”
”Joo...”
”ja ku ei oo sitä omaa kohdet nii ku sillee löytyny ja sit sitä kuiteski haluais tehä jotai muutaki... Jotai isompaa markettii. Tai kauppakeskust.”
”Joo ja mä ymmärrän kyl mistä sä tulet. Koska ei noi pikkumyymälät, ni ei ne sillee oo kovi haluttui..”
”Nii...”
”eikä ne sillee enää kasvata sitä osaamist sit ku niis o oppinu olee. Et mä niinku näen, et sun ihan jo ammatillise kasvu kannalt olis tärkee päästä tekee jotai muutaki jo...”
”joo...”
”Ja meiän firma on kyl sillee tosi halukas tukee työntekijöittesä kasvuu ja kuuntelee niitte omii mielipiteit. Et jos mä saan sanoo, nii et sä oo suinkaa ainoo, joka on tullut tosta sun nykyisest firmast tänne meil haastatteluu just noitte samoje ongelmie takii.”
”Ai..”
”Joo ja kyllä meilt saattais sulle iha paikka löytyy. Kyl mä näkisin sut niin ku meil töissä. Tietenkää me ei pystytä heti takaa mitää tiettyä kohdetta, mutta aika nopeest meil sit kyl pääsee sellasee ittee kiinnostavaa paikkaa. Tietyst vähä kykyjeki mukaa.”
”Nii..”
”Mut emmä näkis sitä nyt sun kohalla mitenkää ongelmallisena. Sä oot kuitenki ollu alal jo jonki aikaa, et...”
”Nii...”
”et kyl sul varmaa löytyy just jotai sellaista työtä, mitä sä nyt oot täs lähteny hakeeki. Ja ainaha meil voi myös siirtyy sisäisest yksiköst toisee, se o meil aika helppoo, ku ollaa kaikki yht ja samaa konsernii. Vähä eritaval ku teil siel sun nykyises, me ollaa tääl kaikki yht suurt perhettä.”
”Toi kuulostaa aika hyvält.”
”Joo.”
* * * *
Palautin vanhan firman varusteet samalla viikolla kun hain uudet vaatteet uuden firman varusvarastolta. Vaatteiden väri vaihtui, mutta vaatteiden merkki näytti olevan sama, eli housut hiostivat yhtä lailla kun tähänkin asti ja suorien housujen nappi irtosi heti kättelyssä, kun kokeilin sitä kotona nähdäkseni miltä mies näyttää uusissa vermeissä. En kuitenkaan vienyt sitä takaisin varusvarastolle, vaan ompelin napin itse takaisin. Tai siis äiti ompeli.

Ensimmäiset vuorot olivat pienissä marketeissa. Pituutta kuusi tuntia. Työnsin kärryjä ja kannoin koreja käsiraudat vyöllä hölskyen. Tuttua puuhaa sinällään, mutta kannukset oli ansaittava.

Kuukauden parin päästä soitin työvuorosuunnittelijalle. Kysäisin isommista marketeista, ehkä jopa siitä kauppakeskuksesta?

”Niissä ei nyt oo mitään paikkoja auki, ne on aika suosittuja. Katotaan jos tuurausten kautta onnistuisi. Työtunteja vissiin kaipailisit lisää?”
”Juu. Ja tietysti uusia kohteita...”
”Juu. Ja itte asiassa meillä alkoikin just yks uus kohde, se ehkä vois kiinnostaakin.”
”Millaista hommaa?”
”Myymälävalvontaa.”
”No voin mä tehdä.”
”Hei hienoo, pistän sulle päivitetyn listan tulemaan!”
Ja sitten se lista tuli.
* * * *
”Hei, sä tulit takaisin”, Markus sanoi, kun kävelin ovesta sisään vartti ennen vuoroni alkua. ”Me jo luultiin, että sä lähdit kokonaan.”
”No eihän täältä nyt voi poissa pysyä”, vastasin. ”Onko mitään uutta?”
”No ei oikeestaan, Mirka lähti.”
”Ai...”
Menin valvomo/toimisto/pukuhuoneeseen ja vaihdoin vaatteet ja kiristin maiharin nauhat. Kameramonitoreista kaksi oli jo pimeänä niin että enää näki vain nurkan ja kassalinjat. Yritin nieleskellä alas kurkussani karvastelevaa pettymyksen tunnetta. Ehkä tämä ei olisikaan niin paha, yritin lohdutella itseäni. Asenteella vedät.

Vuoron alettua ilmoitin itseni läsnä olevaksi hälytyskeskukselle ja lähdin kiertämään myymälää. Kiersin myötäpäivään. Sitten päätin tarkastaa varaston tilat. Aukaisin saman oven, josta olin aina ennenkin sinne pujahtanut. Ilman täytti tärykalvoja puhkova ujellus. Ovenkarmin yläosaan oli teipattu naisille myytävä raiskaushälytin, joka alkoi ujeltaa, kun laitteeseen kiinnitetty sokka nykäistiin irti. Sokka taas oli kiinnitetty itse oveen niin että avaaminen laukaisi hälyttimen.

Myymäläpäällikkö laukkasi luokseni naama punaisena. ”Vitun idiootti”, se sähähti minulle.

Vuoroa oli jäljellä kuusi tuntia ja 55 minuuttia. 

Mitä isot edellä...

Britanniassa ollaan menossa "Robocopin" maalaamaan tulevaisuudennäkymään: poliisia ollaan yksityistämässä.

Tai ainakin osittain: koska poliisivoimilla ei ole rahaa, se on järjestänyt tarjouskilpailut yksityisille turvallisuusalan yrityksille, joiden voittaja saisi hoitaakseen osan poliisin tehtävistä: vartiointiliike voisi siis suorittaa rikostutkintaa, katupartiointia, rikosteknistä tutkintaa ja tehdä kiinniottoja. Tällä tavalla poliisi itse voisi säästää, sillä sen tulisi leikata menojaan viidenneksellä neljän vuoden aikana.

Asiasta on luonnollisesti noussut meteli: yksityinen turvallisuusala tekee työtään saadakseen osakkeenomistajille rahaa, se on siis liikeyritys, joka pyrkii maksimoimaan voiton. Se ei toimi minkään "yhteisen hyvän" nimissä vaan se pyrkii takaamaan mahdollisimman hyvät mammonamarkkinat asiakkailleen. Tekeekö se sen kohta verovaroilla? Tekeekö se sen kohta köyhempien kustannuksella? Millä yksityisten vartiointiliikkeiden toiminta on tarkoitus maksaa? Ilmaiseksi ne eivät poliisin työtä tee, ollaanko kohta siinä pisteessä (kuten tehostamisissa ja ulkoistamisissa aina tuntuu käyvän) että sama palvelu maksaa nyt itseasiassa enemmän ja se on huonommin saatavilla (koska liikeyritys tietysti painottaa toimintaansa sinne missä se saa eniten rahaa, se ei katteetonta eikä varsinkaan tappiollista toimintaa kauaa katsele)? Saavatko poliisipalveluja kohta ne, joilla siihen on varaa? Vai käykö siinä ns. luukoira-ilmiö? Koska hommasta ei saa kunnolla rahaa, ei siihen kukaan viitsi panostaakaan?

Sisäministeriö on pyrkinyt rauhoittelemaan ihmisiä: rikostutkimusta ei ole tarkoitus ulkoistaa kokonaan eikä vartiointiliikkeille annettaisi pidätysoikeutta (joka on siis lakiteknisesti raskaampi toimenpide kuin kiinniotto). Nuo hommat jäisivät poliisille.

Tämä ei suinkaan ole ainutlaatuinen turvallisuuden ulkoistaminen Isossa-Britanniassa. Jo nyt osa maan vankiloista on ulkoistettu, niin ikään vartiointiliikkeille, joiden henkilökunta vastaa vankiloiden toiminnasta ja turvallisuudesta ja saa vastineena rahaa valtiovallalta.

Näin Britanniassa, ehkä pian Suomessa? Onhan Suomessakin jo ehdotettu, että humaltuneiden kuljetus, putkavalvonta ja vankien kuljetus sekä näpistelijöiden rankaiseminen (eli sakon kirjoittaminen) siirrettäisiin pois poliisilta ja vankeinhoitolaitokselta. Tämä kaikki siksi, että valtiovalta voisi säästää (en ole kyllä koskaan oikein ymmärtänyt, että mihin valtiovalta on säästämässä). Ja itse asiassa vankikuljetusten suhteen taidettiin julkisuudessa tehdä jopa sellainen laskelma, että niiden ulkoistaminen tulee itse asiassa maksamaan enemmän kuin nykyinen systeemi, jossa niistä vastaavat vankilat ja niiden henkilökunta. Mutta koska se raha tulee sitten eri taskusta, niin homma on ok, koska säästöä syntyy tähän meidän taskuun.

perjantai 2. maaliskuuta 2012

Internetin raivo

Maailma on totisesti pieni internetin takia/ansiosta. Se mikä tapahtuu toisessa maassa, maanosassa, mantereella, ei enää jää sinne, vaan tieto on ympäri maailman hetkessä. Ja ympäri maailman voidaan myös reagoida ja vaikuttaa, erittäin voimallisestikin. Internetin raivo on hämmentävä ilmiö, jota ei kunnolla ymmärretä eikä siihen varauduta ja siksi se monet yllättääkin.

Nyt internetin raivon on saanut kohdata Claudio De Ferrari, italialainen koiravaljakkoajaja, joka osallistui 24.2-26.2.2012 käytyihin koiravaljakkokisoihin Sveitsissä. Kisoissa hänen valjakkonsa koirat uupuivat kesken kaiken, mutta De Ferrari pakotti ne jatkamaan matkaa. Tämä oli ilmeisesti kisojen sääntöjen tai ainakin hengen vastaista ja toimitsijoiden raportin perusteella De Ferrarille määrättiin 10 minuutin aikasakko käytöksensä takia.

Mutta lisäksi joku oli videokuvannut sen miten De Ferrari käsitteli koiriaan ja latasi videon Youtubeen. Ihmiset ympäri maailman katsoivat videon ja suuttuivat. Valituksia alkoi sadella kilpailun järjestäjille ja pääorganisaatiolle, nettiin pistettiin pystyyn adressi, jossa vaadittiin De Ferrarin hyllyttämistä/kilpailukieltoa.

Ja jo 1.3. WSA (kilpailun järjestäneiden kattojärjestö) ilmoitti päätöksestään hyllyttää De Ferrari seuraavaan yleiskokoukseensa asti, jolloin asiaa käsitellään tarkemmin. Hyllytyksen aikana De Ferrari ei saa osallistua arvokilpailuihin. Ja kenneli, joka oli myynyt De Ferrarille yhden koiran, ilmoitti niin ikään netissä aikeistaan/yrityksestään ostaa koira takaisin.

Internetin raivo ja kansalaisaktiivisuus tuotti siis tulosta.