Nostalgiaa

Kävin kirjastossa, siellä missä lapsenakin kävin. Tilat olivat muuttuneet ja uusia kirjoja ilmestynyt. Tiskin takana ei ollut enää se täti, joka minua aina hymyillen tervehti, joka laittoi kirjoja, joita tiesi minun haluavan lukea, tiskin alle piiloon, ja joka päästi minut omin nokkineni penkomaan varastoa. Paljon oli muuttunut ja olo tuntui vieraalta, mutta sitten törmäsin niihin vanhoihin kirjoihin, joita jo sillon lapsena selailin.

Kuljetin sormeani niiden selkämystä pitkin niin kuin silloin aikoinaan vuosikymmeniä sitten ja tuntui aivan kuin nuo kirjat olisivat kuiskannut minulle käheällä, mutta lempeällä äänellä tervehdyksen: "Terve, poika, täällä me olemme. Vähän rapistuneita ja vähän haalistuneita, ajan kuluttamia, kuten sinäkin. Me muistamme sinut, miten sinä meitä rakastit ja miten me rakastimme sinua. Tervetuloa."

Löysin vanhan kotipaikkakuntani urheiluseuran historiikin 20 vuoden takaa ja sieltä valokuvan ja jäsenluettelon. Vanhoja kuvia katsellessani ja nimiä selaillessani mieleeni nousivat nuo ihmiset nimien takaa, ihmiset, joita en ole vuosikymmeniin enää miettinyt, joiden kasvot ovat muistissani haalistuneet, mutta jotka silloin olivat osa maailmaani niin kuin aurinko ja kuu, tähdet ja taivas, joiden ajattelin olevan yhtä ikuisia ja muuttumattomia. Ja mietin että missä lienevät nuo ihmiset joiden silloin ajattelin olevan pysyviä. Miten elämä on heitä riepotellut, mitä haavoja ja arpia ovat saaneet, kuka on jo saanut ikuisuuskutsun? Ovatko onnellisia?

Ja tajusin olevani vanha.

Koiran rakkaus ja Jumalan rakkaus

Koiran rakkaudessa on paljon samaa kuin Jumalan rakkaudessa.

Koiran rakkaus ei arvota. Jos olet koiran oma, olet rakas huolimatta siitä mitä tai kuka olet.

Koiran rakkaus ei perustu tekoihin, se perustuu siihen mitä olet. Sillä saatko tuotua pöytään uutta nappulaa joka päivä ei ole väliä, koira rakastaa silti, koska olet koiran oma.

Koiran rakkaus on anteeksiantavaa. Koira voi loukkaantua, mutta on aina valmis antamaan anteeksi.

Koiran rakkaus on aitoa, se ei teeskentele.

Jumalan rakkaus on samanlaista, joskin siitä puuttuu ne pienet "virheet", joita koira voi rakkaudessaan osoittaa. Yleisesti ottaen kuitenkin, kuten katolisen kirkon katekismus opettaa:

"Erilaiset luodut olennot heijastavat Jumalan tahtomassa itsenäänolemisessaan, kukin tavallaan, säteen Jumalan äärettömästä viisaudesta ja hyvyydestä."

Mikä teitä pappeja oikein vaivaa

Synodaalikokouksen jumalanpalveluksesta saadut kokemukset kertovat mikä saa jumalanpalveluksen tuntumaan kotoisalta: ensikosketus oli rouva, joka kiukkuisesti tiuskaisten komensi minua ja kollegoita istumaan eturiviin, koska olimme sentään pappeja ja esimerkkejä siis seurakunnalle. "Mikä teitä pappeja oikein vaivaa?" hän ihmetteli vihaisesti ja vierustoverilleenkin totesi, miten hengellisen ammatin valinneiden tulisi ymmärtää osata käyttäytyä.

Ei tullut sellainen olo, että olisipa kiva tulla tänne Jumalan perheväen suureen juhlaan.

Sen sijaan pienen vauvan hymy kirkonpenkissä synnytti olon Jumalan läsnäolosta

Makaronilaatikko ja lopettamisesta

Onkohan yksi aikuisuuden mittari makaronilaatikko? Tein tänään sellaista. Aiempien vuosien kokkailuista huolimatta tämä elämäni ensimmäinen kerta makaronilaatikon parissa sujui itse asiassa vallan hyvin. Aikansa kutakin kaiketi.


Ja ajasta puheen ollen, olen vähän miettinyt tämän blogin kohtaloa. Aloitin sen vuonna 2007 joten se on elänyt hämmentävän kauan blogiksi. Hiljentynyt se toki on, pitkälti tekstien ja täysin kommentien osalta. Tuntuu myös että ei ole itsellä oikein edes kerrottavaa. Tällaista tajunnanvirtaa tämä on ja kukapa näitä nyt lukee, paitsi ehkä tutut. Blogissa pitäisi olla jotain sanottavaa, asiaa, pointtia. Aika on mennyt tällaisten päiväkirjatyyppisten blogien ohi. Nykyisin pitäisi olla Twitterissä tai mitä näitä nyt on. Tai pitää vlogia. Oma naama on niin hirveä, että ei tule onnistumaan.


Mutta joka tapauksessa voinee olla että blogi joko hiljenee piakkoin lopullisesti ja/tai katoaa bittiavaruuteen.

Yhteisöllisyys

Yhteisöllisyys on vaikeaa, mutta samanaikaisesti niin tärkeää. Varsinkin seurakunnissa, sillä kristinuskohan ei ole yksilösuoritus, vaan seurakunta muodostaa "yhden ruumiin, jossa on monta jäsentä". Toisin sanoen seurakunta on Jumalan perhe, yksi porukka, yksi yhteisö, mikä tuodaan ilmi myös Nikea-Konstantinopolin uskontunnustuksessa, joka alkaa sanoille "Me uskomme..." Siis me. Ei "minä" (Apostolinen uskontunnustus on kastetunnustus, ja siksi se on yksikön ensimmäisessä persoonassa). Mutta pääpointti on, että me uskomme yhdessä. Kun minä en jaksa uskoa, voin nojautua toisten uskoon. Kun minä en jaksa, voin antaa taakkani toisten kannettavaksi. Ja sitten aikanaan auttaa toisia kantamaan heidän taakkaansa. Rodney Starkin mielenkiintoisen tutkimuksen "A Rise of Christianity" mukaan juuri tämä altruismi, lähimmäisistä huolehtiminen, muodosti niin vahvan kontrastin antiikin Rooman minä-keskeisemmälle kulttuurille, että kristinusko syrjäytti pakanuuden.

Mutta vaikeaa se on. Varsinkin Suomessa, jossa kaikki haluavat olla yksin. Joten vieras saa kirkossakin istua yksin.

Toki sellaiselle pylvään takana yksin istumisellekin on annettava tilaa, mutta olisiko se niin vaikeaa kuitenkaan käydä tervehtimässä uusia seurakuntalaisia, kirkossa kävijöitä, ja toivottaa heidät tervetulleeksi? Kyllä se ihminen sitten jotenkin näyttää jos ei kiinnosta. Vai onko kyse nimenomaan sen pelosta, että meidät tervehtijät torjutaan? Joten emme edes uskalla tutustua? Tervehtiä? Ennen kuin ihminen on puoli vuotta jaksanut käydä joka sunnuntai messussa. Mutta kuinka moni jaksaa käydä sellaisen koulun ennen yhteisöön hyväksymistä?

Onnistuin

Takana on yksi raskaimmista keväistä pitkään aikaan.


Ja nyt takana on myös yksi onnistuneimmista rippileireistä pitkään pitkään aikaan. Siis leirit ovat aina olleet hyviä, mutta oma fiilis leirien aikana on saattanut mennä todella matalalla: olen aina ollut oman itseni ankarin kriitikko, en ole yleensä pitänyt oppitunneistani tai tavastani olla leirillä tai kyvystäni tukea työkavereita. Paljon on leireistä jäänyt jossiteltavaa ja itsemoitittavaa.


Mutta ei nyt. Olen suorastaan haikea, että leiri on ohi ja päällimmäinen kokemus on, että onnistuin. Ihan oikeasti onnistuin. Oppitunneilla, olemaan nuorten kanssa, olemaan työkavereiden kanssa. Onnistuin olemaan tukena työkavereille, ottamaan roolin, jossa en tuntenut olevani alamittainen tai "pitäiskö mun kuitenkin..." Onnistuin niissäkin tehtävissä, jotka tuntuivat hankalilta.


Onko se todellakin niin, että ihmisen on hajottava voidakseen tulla uudeksi?

Lapset jumalanpalveluksessa

Seurakuntani kirkkoon on toivon mukaan pian tulossa leikkinurkka lapsille. Kovasti sitä ainakin suunnitellaan. Toivon nurkkauksen onnistuvan, sillä lapset tuovat jumalanpalvelukseen elämää. Lapsissa on "pyhää huolettomuutta", rohkeutta liikkua kirkossa, joka vapauttaa muidenkin olemusta. Lapset ymmärtävät mystiikasta lähes automaattisesti enemmän kuin aikuiset. Ei lapselle ole vaikeuksia mennä ehtoolliselle syömään "jeesusleipää". Aikuinen kipuilee, ihmettelee ja pilkkaa, kun ei ymmärrä.


Joskus toki lapsista lähtevä vapauden ääni on kovaäänistä. Väittäisin kuitenkin julmasti, että yhteisön kypsyys mitataan sen suhtautumisessa lapsiin. Jos aikuiset polttavat päreensä siitä, että lapsi nauraa tai pitää ajoittain kovaa ääntä kirkossa tai ottaa juoksuspurtit kirkon "juoksukäytävällä" (kuten eräs pikkainen luonnehti kirkon pääkäytävää) tai menee vaikka alttarin ääreen, niin silloin ollaan hakoteillä. Jos aikuisen koko energia menee lapsen toimien kyttäämiseen ja siitä ärsyyntymiseen niin silloin on syytä mennä itseensä ja harjoittaa pitkää pinnaa kilvoittelun kannalta. Eihän se aina ole helppoa, koska joskus sitä vain on väsynyt tai muuten vain pahalla päällä. Inhimillistä, mutta asia, josta tulee kilvoitella.


Toki on olemassa myös ihan häiritsevääkin meteliä. Kirkko ei ole kuitenkaan mikään temppurata, jossa mikä tahansa temppuilu ja riehuminen on ok.  Silloin on vanhempien tehtävä puuttua siihen esim. viemällä lapsi sinne leikkipisteellä tai käymällä ulkona. Mutta mielestäni häiritsevän metelin kynnys saa olla korkea. Itkeminen ei ole häiritsevää meteliä. Leikkiminen ei ole häiritsevää meteliä. Kirkon käytävillä vaeltelu ei ole häiritsevää meteliä
.
Ja koska tämäkään ei ole itsestäänselvyys:  lasta eivät ojenna muut kuin vanhemmat. Lapsen vanhemmille ei käydä äksyilemässä toimituksen jälkeen.


Tietysti jos yhteisö on sitä mieltä, että tässä Herran huoneessa ei saa seurakunnasta kuulua muuta ääntä kuin kevyttä pintahengitystä, niin mikäs siinä sitten. Parinkymmenen vuoden päästä voidaankin sitten laittaa ovet säppiin.