Jo varhain

Ensimmäiset hiihtokisani olivat maaliskuussa 1985. Meinasin heti lähdössä riisua sukset ja lähteä takaisin kotiin, mutta kun äiti ja isä tulivat molemmat mukaan, lähdin hiihtämään. Alkuun hiihdin kaikessa rauhassa ja pysähdyin välillä ladun merkkien viereen katsomaan kuinka ne heiluivat. Loppua kohden aloitin kovan kirin ja hiihdin (kuulemma) tosi reippaasti. Maalissa tosin heitin suksenkepit heti pois.

Menestystä tuli silti: sain II-palkinnon, mikä oli yhtä kuin kunniakirja, lusikka, palapeli ja pari tarraa.

Suksenkeppien poisheittämisellä yritin jo tuolloin kertoa, että minä ja perisuomalainen liikuntamuoto emme tule juttuun. Maailma ei sitä valitettavasti ymmärtänyt ja monet monituiset kerrat jouduin vuoden 1985 jälkeen ottamaan sauvat taas käsiini. 

Viimeiset hiihtokisani olivat maaliskuussa 2002. En saanut palkinnoksi mitään eli kehitys meni takapakkia.

Viimeistä edeltävä

Huomenna olisi sitten tarkoitus lähteä sinne "kauas". Tavarat ja kalusteet on pakattu ja lastattu. Ihan täysin valmista ei ole vieläkään, sellaiset perusasiat kuin pyykinpesukone, pölynimuri ja tuoli puuttuvat vielä. Niitä ilman varmaan pärjää hetken.

Suurin huolenaihe on edelleen auton puuttuminen. Jo pelkästään työpaikalle on uudesta asunnosta miltei neljä kilometriä ja kaikenlaista reissaamista on edessä.

Helsingin asunto jäi tyhjilleen. Käyn sen vielä toukokuussa siivoamassa, mutta eiköhän tuo viimeinen lähtö nyt tullut tavallaan tehtyä. Muutin tuohon taloon vuonna 2003 ja olen siitä pitäen asunut samassa talossa, samassa rapussa ja vieläpä samassa kerroksessa. Asunto oli kolmas lukujaan tämän liki kymmenen vuoden aikana minkä siellä vietin. Haikeaa.

Toivo

Kunpa osaisin olla toiveikas, luottaa siihen, että kaikki kääntyy hyväksi. Että minusta ei tule tuntumaan tältä koko ajan. Jossain vaiheessa se helpottaa. Kun vain jaksaisin uskoa siihen.

Rahapula

Rahapula on tietysti toinen varsin miellyttävä pikku probleema, kun muuttaa kauas. Varsinkin kun on asunut valmiiksi kalustetussa asunnossa vuodesta 2003. Monenlaista ostettavaa siis olisi. Niistä merkittävimpänä tietysti auto.

Nykyinen elämäntapani on ollut mukavan spartalainen, mikä on kyllä osittain johtunut siitä että tulot ja menot ovat kohdanneet toisensa aika yksi yhteen. Eli suomeksi: olen köyhä kuin kirkonrotta, se mikä viheltäen tulee, se laulaen lähtee.

Nyt sitten muuton yhteydessä ajattelin, että olisikohan laina jotain? Ei edes kovin iso sellainen, vaikka nyt uuden työpaikan yhden kuukauden bruttopalkan suuruinen. Ikään kuin förskottina.

Hain ja vastaus oli kielteinen. Ei myönnä pankki minulle lainaa. Ei edes sitä 2000 euroa.

Kävin tänään kysymässä syytä, "neuvottelemassa". Syynä on se, että olen ikävästi aina ajoittain ylittänyt tilini ja toisekseen koska pankki laskee, että nykyiset tuloni ovat liian pienet 2000 euron lainaan. Pankki ei ota huomioon sitä, että kuukauden päästä tuloni ovat jo huomattavasti suuremmat. Silloin voin toki tulla uudestaan hakemaan lainaa, kertoi ystävällinen pankkivirkailija. Lopuksi hän toivoi että asiani jotenkin järjestyisivät.

Kiitin.

Aika on

Työn vastaanottaminen uudelta paikkakunnalta, niin kaukana kaikesta tutusta, on raskasta. Varsinkin ihmiselle, joka ei ole tunnettu näillä lakeuksilla rautaisista hermoistaan tai kyvystään "heittäytyä". Tulevat työtehtävät jännittävät. Selviänkö, osaanko? Mitä jos en osaa? Mitä jos minusta ei pidetä? Entä jos itse en pidä? Entä jos jo hyvin nopeasti sanon "ei ole minun juttuni tämä"? Miten jaksan?

Ja sitten ihan käytännön asiat. Mistä auto? Mistä rahat ostaa se auto? Mistä osaaminen ajaa sitä autoa? Olen ajanut viimeksi autoa 2005 tai 2006, enkä silloinkaan kovin hyvin. Muistaakseni viimeinen autoreissuni oli, kun vein koiran kesällä trimmattavaksi. Sen jälkeen ei ole kertaakaan tullut tarvetta istua auton rattiin. Osaanko enää? Pelkään että en. Pelkään että eksyn. Pelkään että ajan kolarin. Ei pelkästään se kolarin ajaminen, vaan se jos satutan jotain muuta.

Ja loppujen lopuksi:

"Mitä hyötyä on ihmiselle kaikesta vaivannäöstä, jolla hän itseään rasittaa auringon alla?"

Hautakammio

Miten nopeasti muuttuukaan muutossa asunto, jota olet vuosien ajan tottunut ajattelemaan kodiksesi, turvapaikaksesi. Jonka seinät ovat nähneet niin arkisen arjen, ilon ja surun hetket. Jossa olet viihtynyt, jonne olet kaivannut, jota olet pitänyt ainutlaatuisena. Miten se muuttukaan vain pienellä pakkaamisella, pienellä tavaroiden siirtelyllä. Ja yhtäkkiä se ei enää olekaan koti, vaan jotain muuta. Yhtä aikaa sekainen ja autio. Se ei ole enää sinun. Hautakammio.

Osta ja osta

"Sun pitää ostaa huonekalut."
"Sun pitää kuljettaa ne huonekalut tänne."
"Sun pitää itsekin tulla tänne."
"Sun pitää ostaa työvaatteet."
"Sun pitää ostaa auto."
"Sun pitää ostaa navigaattori."

Mutta milläs ostat, milläs kuljetat, milläs menet?