Harmitusta

Sain joulupukilta uuden kännykän. Siinä oli vaikka mitä toimintoja, joita oikeasti kukaan ei tarvitse mihinkään, mutta joihin sitten tottuu ja alaa tykätä. Siinä oli kätevä kalenteri, kamera ja mukavia pelejä. Olin jo aika hyvä Diamond Rushissa.

Sitten pudotin sen vessanpönttöön. Vahingossa tietenkin. Nyt ei taida toimia enää. Yritin käynnistellä, mutta vekotin väitti olevansa latauksessa ja yhdessä vaiheessa että siihen on kytketty kuulokkeet (kuulokkeet ovat tällä hetkellä Turussa, joten vekotin höpötteli omiaan).

Harmittaa. Tuo vanha kännykkä on ihan tyhmä. Näyttökin on ihan surkean pieni.

Hauskoi kuvii - ainaki must

Kissavideo

Tää on aika hauska kissavideo:

Kitty is a very BAD mystic

Vyökoe

Lääkäri sanoi että en saa mennä judotreeneihin jalkani takia. Menin silti. Sain keltaisen vyön.

Oomma äijä.

Kipiää

Kuten ammattitaitoinen lukion liikunnanopettajani minulle ja kaikille vuosikurssini pojille muisti useaan otteeseen kertoa, minä olen "selvästi ylipainoinen". Olen ollut muistaakseni viidennestä luokasta lähtien.

Mikään ihannetila se ei ole minulle koskaan ollut, mutta liikunnan lisääminen on myös osoittautunut yllättävän vaikeaksi. En ole motorisesti kovinkaan lahjakas ja kun se yhdistetään huonoon kuntoon ja ujouteen, niin motivaatio on kovilla. Kun on vuoden tahkonnut salibandya oppimatta hallitsemaan edes perussyöttöä, motivaatio tuppaa lopahtamaan. Samoin kävi yrityksilleni pelata jalkapalloa. Koulun liikuntatunnit eivät myöskään antaneet kimmoketta minkään lajin pariin, vaan ainoastaan uusia kokemuksia osaamattomuudesta, häviämisestä ja nöyryytyksestä. Pelkkä juokseminen tai punttien nosto ei myöskään kiinnostanut, koska en saa(nut) itseäni motivoiduksi juoksemaan tms. pelkän juoksemisen vuoksi. Hullun hommaa.

Ainoa liikuntaharrastus, jonka muistan tuottaneen minulle enimmäkseen iloa oli 6.luokalla aloittamani taekwondo, jota harrastin muistaakseni n. vuoden ja sain keltaisen vyön. Taekwondo-pukua en sen sijaan koskaan saanut ostettua, koska se oli kallis. Ja kesän jälkeen kurssi ei enää jatkunut paikkakunnallamme, joten harrastus loppui sitten siihen, koska en päässyt mitenkään naapurikuntaan treeneihin. Muistoksi jäi se keltainen vyö. Kurssin alussa opettaja oli kertonut, että kurssin lopulla opettaja aina solmii vyön parhaimmalle oppilaalle. Ei sitä luultavasti muistanut enää kukaan muu kuin minä vyökokeen jälkeen, kun opettaja solmi vyön minulle opettaen samalla miten vyö solmitaan oikein muiden katsellessa vieressä.

Luultavasti eteneminen olisi pysähtynyt muutenkin, taekwondo lajina perustuu pitkälti korkeisiin ja näyttäviin potkuihin ja minä olin notkea kuin rautakanki.

Taistelulajien pariin mieli on kuitenkin vetänyt aina säännöllisesti ja tammikuussa aloinkin sitten taas harrastamaan, nyt judoa. Pidän lajista, vaikka en mikään osaaja ole tässäkään hommassa. Lisäksi laji on opettanut minulle vanhan viisauden, että "urheilija ei tervettä päivää näe."

Ehkä noin 1.5 kuukautta sitten mursin harjoituksissa kylkiluuni. Teimme juuri ne-wazaa eli vapaamuotoista mattokamppailua, kaveri oli selällään maassa ja minä olin päällä yrittäen päästä tekemään sidonnan. Syöksyin kaveria kohti, kaveri nosti polvensa vastaan ja minä putosin niiden päälle koko painollani. Sattui. En käynyt lääkärissä, mutta viitisen viikkoa rintakehään sattui jos hengitti ulos liian lujaa ja tietyissä liikkeissä. Sitten kipu lakkasi.

Nyt viime keskiviikkona harjoittelimme harai-goshia. Kaveri heitti minut ja laskeutuessani jalkateräni osuivat yhteen. Vähän kirpaisi silloin, mutta ei pahasti. Torstaina töissä toiseen jalkaterään sattuikin sitten jo vähän enemmän. Lauantaina jo reilusti enemmän. Varsinkin portaiden kävely teki kipeää, mikä on erityisen hienoa, koska työvuoron tehtäviin kuuluu tarkistaa säännöllisesti pari rappukäytävää.Onneksi oli rauhallinen päivä ja sai rauhassa klenkata.

Ja nyt on sitten kolme päivää sairaslomaa, koska särky isovarpaan lähettyvillä ei ole loppunut.

Päivitystä

Pankkikortti sitten otti ja löytyi: se oli jäänyt siihen ekaan taksiin, eli kävi molemmin puolinen moka: kuski unohti kortin lukulaitteeseen ja antoi minulle pelkän kuitin, ja minä en huomannut, että en saanut korttia vaan pelkän kuitin.

No, onneksi kortti löytyi, vaikka ehdin jo sulkea sen.

Rahaa pitää käydä nostelemassa viikon verran nyt pankista niin kuin "ennen wanhaan".

Semmoista

Olin juuri saanut työt valmiiksi hallilla ja olin menossa ulko-ovelle, kun päätin olla kohtelias, ja käydä ilmoittamassa hallimestarille, että olen poistunut ja jäähalli on minun osaltani suljettu.

Puikkelehdin yhden liikuteltavan katsomon alitse, kumarassa kulkien, koska olen liian pitkä. Uskoin jo päässeeni pois penkkien alta, suoristin selkäni, astuin eteenpäin ja .... PAM! Pääni kolahti yhteen penkkien alla olevaan rautaputkeen.

Sattui ja silmiini nousi hetkellisesti vesi, mutta sitten helpotti. Vastaan tuli yksi hallille jäävistä rakennusmiehistä.

"Sulta tulee päästä verta", se sanoi.

Kokeilin sormillani sitä kipeää kohtaa ja tosiaan, sormenkärkiin tuli pikkaisen verta. Kokeilin uudestaan, etsien haavaa ja tällä kertaa puoli kämmentä tuli takaisin verisenä. Sitten hallimestari tuli siihen trukilla huristellen, vilkaisi minua ja painoi jarrut pohjaan.

"Sulla on päässä reikä".

Verta alkoi nyt valua oikein kunnolla pitkin kasvoja ja silmälaseja, oikein sellaisina noroina. Menin vessaan, painelin sideharsolla haavaa ja rauhoittelin paikalle kerääntynyttä rakennusväkeä, että uskon jääväni henkiin. Mutta päivystykseen päätin mennä. Pesin veret pois naamalta ja vedin pipon päähän. Takkikin oli onneksi tumma, en usko että siitä näkyi, että aina verinen sekin jo oli.

Taksissa pelotti, koska kuski ajoi niin kovaa, että aloin yhdessä vaiheessa epäillä, että olen kohta jo auto-onnettomuudessa. Ja vei minut väärään paikkaan, minkä tosin ymmärrän koska Haartmannin ja Meilahden sairaaloiden alue on melkoinen sokkelo.

Pääsin lääkäriin itse asiassa heti ja muutama tikki tuli päähän. En saa mennä huomenna treeneihin. Sitten taas taksiin ja kotia kohti. Taksikuski pohti matkalla onko homous sairaus.

Kotiovella seuraava yllätys. Ei löydy pankkikorttia enää. Maksoin sillä kyllä ensimmäisen taksin, mutta jossain välissä se oli hävinnyt. Onneksi kotona oli käteistä, jätin repun taksiin pantiksi ja kipitin nolostuneena hakemaan rahaa, jotta sain kyytini maksettua.

En tiedä missä kortti on. Yritin tavoitella ensimmäistä taksia, mutta ei ole enää ajossa. Keskus lupasi jättää yhteydenottopyynnön, jos se kortti olisi jäänyt sinne. Mutta koska toinen vaihtoehto on, että se on tällä hetkellä Haartmannin lattialla tai pihalla päätin lopulta asiaa harkittuani pistää kortin poikki. Eipä ainakaan mene minun rahat, minun rakkaat rahat.

Mistä tulikin sitten mieleeni se kysymys, että uusi kortti tulee viikon päästä, mites siihen asti saa rahaa?