Koiranpentu

Tiedät, että tästä tulee taas yksi Niistä Päivistä...

kun uusin hankintasi eli ihmisen paras ystävä eli Koiranpentusi herättää sinut ennen klo kuutta hyppimällä sänkyäsi vasten ja piipittämällä sillä äänellään, joka tuntuu uppoavan aina selkäytimeen saakka. Kestää hetken ennen kuin tajuntaasi todella iskee, että tämä paha uni onkin todellisuutta ja voi muuttua kohta pahemmaksi jos et ole nopea.

Olet kaksi sekuntia liian hidas. Seistessäsi ulko-ovella tunnet miten jalkojesi viereen ilmestyy lämmin lätäkkö. Koiranpentusi, joka havahtui kaksi minuuttia sitten siihen, että sillä on pissahätä,ei jaksanut enää pidätellä. Käytte kuitenkin pihalla partioimassa, jos Koiranpentusi vaikka kakkaisi. Ei kakkaa. Sen sijaan se löytää hiirenraadon ja haluaa syödä sen. Et suostu.

Tulet sisälle ja siivoat pissat pois. Pentusi auttaa sinua yrittämällä repiä vessapaperit pois käsistäsi. Sitten huomaat, että Pentusi kyykkää lattialle niin kuin aikoisi tehdä Ison Hädän. Koska kello on vähän, nappaat pennun syliisi ja heivaat sen irti pihalle. Ei siellä kukaan tähän aikaan liiku.

Havaitsette Pentusi kanssa yhtä aikaa, että olet väärässä. Naapuri on sittenkin liikkeellä. Pentu lähtee rähisten taisteluun. Naapurisi näkee lähestyvän hyökkäyksen ja lähtee juosten karkuun. Tajuat, että sinä olet tässä näytelmässä pelkkä katsoja. Huudat kuitenkin ilmoille kusipää-koiranomistajien ikiaikaisen tunnuslauseen: "Ei se ole vihainen!" Inhoat itsesi kun tajuat mitä juuri päästit suustasi.

Naapuri pääsee sisälle ja Pentusi juoksee polleana luoksesi kysymään että näitkö mitä se juuri teki. Vastaat, että totisesti näit. Siirrytte sisälle. Laitat kengät jalkaan, kampaat tukkasi ja lähdet pyytämään naapurilta anteeksi. Pentusi havaitsee että olet hajamielinen ja livistää jalkojesi välistä takaisin pihalle. Sitten se alkaa virnuillen juosta kierroksia ympärilläsi. Ota kiinni, se ilkkuu ja spurttailee. Menet sisälle. Juoskoon perkele.

Kohta kurkkaat pihalle ja näet, että Pentusi on kynnyksellä syömässä antaumuksella jotain. Kaivat sormillasi sen kitalaesta puoliksi syödyn hiirenraadon. Pistät Pennun sisälle ja lähdet naapurin luo.

Pyytelet vuolaasti anteeksi että Pentusi säikäytti ja lupaat että milloinkaan enää tätä ei tapahdu. Naapuri sanoo antavansa anteeksi, mutta sinulla on silti yhä paha mieli. Ja sinua vähän myös hävettää.

Pentusi on riemuissaan, kun palaat. Se luuli, ettet aio ikinä enää palata. Itsekin mietit, että miksi muuten palasit. Varsinkin kun huomaat, että lattialla on kakkaa. Siivoat kakat.

Pentusi menee nukkumaan. Katsot kelloon. Se on 6.15. Armeijan jälkeen et ole tiennytkään että tällainen kellonaika on oikeasti olemassa. Mietit että olisikohan koirannahka-taljoilla millaiset markkinat Suomenmaassa.

Pentusi huomaa, että olet vähän masentunut. Se tulee viereesi seisomaan. Otat sen syliisi ja silität sitä. Sen turkki on pehmoinen ja sillä on nappisilmät,joilla se killittää sinua lempeästi. Sitten se antaa sinulle ison märän pusun suoraan suulle. Olosi paranee. Ei tämä niin kamalaa olekaan.

Sitten muistat hiirenraadon.

Lontoo

Pitkä aikainen haave toteutui, kun sain viettää mainiossa seurassa viisi päivää Lontoossa. Englannin historia on aina ollut sydäntäni lähellä ja nyt pääsin sitten itse pelipaikoille. British Museum, Westminster Abbey ja Westminster Palace, Whitehall, Buckingham Palace ja ennen kaikkea Tower of London, jossa viipotin kuin pikkulapsi karkkikaupassa pitkin muureja. St. Pauls oli hieno, sen tornista (520 askelmaa ja risat ja pikkasen välillä pelotti niitä kapeita rappusia tallustaessa) aukesi komea näkymä kaupunkiin. Anglikaanimessuja tuli nähtyä kaksin kappalein.

Nähtävääkin jäi. Anglikaanimessu tuli nähtyä vain luettuna, ensi kerralla haluan nähdä sen laulettuna (ja jo nyt messu oli korkeakirkollisuudesta mieltä lämmittävä). Mielenkiintoisia kulttuurierojakin oli: anglikaanit polvistuivat siinä missä me yleensä nousemme seisomaan.

Vain yksi paikka oli masentava: tavaratalo Harrods. Tuossa ökyrikkaiden kauppapuodissa joka ovella oli vartija, joiden yhtenä tehtävänä oli pitää huoli että pukeutumiskoodia ei rikota (ei revittyjä farkkuja ym.). Minua kehotettiin kantamaan reppua kädessäni. Hyvä vinkki, koska liike oli täynnä rojua, johon minulla ei kuuna päivänä tule olemaan varaa. Se jaksoi huvituttaa aluksi, mutta kun nousi ylemmäs ja ylemmäs kerroksiin jossa hinnat vain nousivat, niin tuli lannistunut olo. Ei sen takia, että tajusi olevansa köyhä, vaan koska se kaikki oli niin JÄRJETÖNTÄ.

10 000 puntaa kynästä. 7000 puntaa sängystä. 2000 puntaa vessan koristeista. 80 000 puntaa bensalla toimivasta leluautosta. Järjettömyyttä. Sillä jos saat lahjaksi kynän, joka nyt olisi vain vaatimattoman 2000 punnan arvoinen, niin kirjoittaisitko sillä? Ottaisitko sen roolipelipöytään? Laittaisitko sen työpaidan rintataskuun. Tuskinpa. Eli toisin sanoen, saamasi kynä on TÄYSIN HYÖDYTÖN kynä. Siis rojua. Tai kuka ihme ostaa vauvalle jonkun Diorin merkkitakin. Sitä voi käyttää kaksi viikkoa ja sitten vauva on jo liian iso merkkirytkyynsä.

Vilkkain osasto oli muistotavaraliike, joka oli täynnä turisteja ostamassa krääsää, jossa luki Harrods. Ostin toffeeta. Muissa liikkeissä oli ajoittain enemmän henkilökuntaa kuin asiakkaita. Heti jos pysähtyi, viereesi ilmestyi ystävällinen myyjä kysymänä voisiko auttaa. Mutta jos halusit kuvata ökykallista kenkää ystäväsi kanssa, ilmeet olivat tuimat.

Pääsiäinen

Kristus nousi kuolleista.

Hyvää pääsiäistä!

Pitkäperjantai

Tänään on pitkäperjantai. Ulkona on harmaata ja vettä sataa. On kylmä.

Istun kotona ja teen töitä. Omakin olo on jotenkin harmaa. Kirkossa liturginen väri oli musta, ehtoollista kaipasin, mutta pitkäperjantaina sitä ei nautita. Eilen kiirastorstain messu, jonka itse toimitin, meni ihan mukavasti, mutta täydellisyyden tavoittelija minussa ei ollut tyytyväinen. Menetin luottamukseni saarnaani kesken kaiken. Alkoi tuntua että se on liian pitkä, junnaa paikoillaan ja jaarittelee. Valmisteluaika oli liian lyhyt. Tekstiä olisi pitänyt vielä haudutella, lukea se uusin silmin. Mutta aika ei riittänyt.

Mikään ei ole niin masentavaa kuin pitää saarna, josta tajuaa että tämä ei nyt osu maaliinsa kunnolla, mutta olisi osunut, jos edes hitusen kauemmin olisin sitä valmistellut.

Messun symboliikkaa (opetuslasten kynttilöiden sammuttamista, alttarin riisumista ja mustaan verhoamista) olisin ilmeisesti saanut selittää hieman tarkemmin. Itse ajattelin että symboliikan selittäminen pilaa sen, mutta nyt ilmeisesti seurakuntalaisia hämmensi. 

Lopetin messun sanoihin: "Jeesus sanoo: jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua."

Loppuun kohtaus elokuvasta Passion of the Christ

Sakaristorukous

Löysin Eero Huovisen kirjasta Martti Lutherin sakaristorukouksen (sakaristorukous on siis rukous, jonka pappi, suntio, kanttori ym. lukevat sakaristossa ennen messun alkua - eräänlainen kirkollinen "go team"-tsemppaus siis ). Rukous on minusta kaunis ja rohkaiseva. Olen laittanut sen työhuoneeni seinällekin opiksi ja muistutukseksi.


"Herra Jumala. Sinä olet asettanut minut kirkkoosi paimeneksi ja opettajaksi. Sinä näet, kuinka huono minä olen hoitamaan näin suurta ja vaikeaa virkaa. Ilman sinun apuasi olisin jo kauan sitten turmellut kaiken. Siksi huudan puoleesi. Tahdon antaa suuni ja sydämeni kokonaan sinun käyttöösi. Tahdon opettaa ihmisiä ja tahdon itsekin aina oppia ja seurata sinun Sanaasi ja mietiskellä sitä ahkerasti. Ota minut työsi välineeksi. Rakas Herrani, älä jätä minua, sillä jos jään yksin, teen varmasti kaiken tyhjäksi"

Oppimiskokemus

Joskus yksinkertaisen asian käsittäminen voi viedä todella kauan.

Täällä - kuten varmaan muissakin seurakunnissa - on tapana, että suntio valmistaa alttaripöydän ja ehtoollisvälineet messua varten. Meillä on käytössä vanha alttari, joka toimii ns. apupöytänä, jolle suntio vie pyhittämättömät ehtoollisaineet, kalkin ja pateenin odottamaan sitä että liturgian aikana pappi sitten nostaa leivät lautaselle (eli pateenille) ja kaataa viinin kalkkiin eli maljaan ja nostaa ne sitten alttarille korporaalin päälle. Korporaali on valkoinen liina, jonka suntio on niin ikään asettanut valmiiksi alttarille.

Minua harmitti pitkään se, että suntio asetti korporaalin kovin kauas pöytämikistä. Oli hankalaa, kun tultiin ehtoollisen asetussanojen kohtaan, jossa pappi siis lausuu sanat "Herramme Jeesus Kristus, sinä yönä jona hänet kavallettiin, otti leivän..." ja tässä kohtaa pappi ottaa lautasen käteensä ja tekee ristinmerkin lautasen (ja muiden alttarilla olevien siunattavien leipien päälle) samalla jatkaen asetussanat loppuun. Ja kun tulee viinin vuoro ("Samoin hän otti maljan...") pappi ottaa maljan ja tekee ristinmerkin maljan yllä. Nyt kun korporaaliliina oli kaukana, oli myös pateeni kaukana ja vielä kauempana oli kalkki (joka asetetaan ehtoollispöytään seurakunnasta katsottuna vasemmalle puolelle). Eli piti joko kurotella, jolloin ääni ei välttämättä kuulunut tai sitten katkaista puhe epäluonnolliseen aikaan ehtoollisastioita hakiessa. Okei, sen olisi voinut tehdä tyylikkäästi eli hakea astiat ennen asetussanoja, mutta ei sitä jännittäessä muistanut, kun paahtoi eteenpäin. Yhtäkkiä sitä vain taas huomasi, että "voi paska, en ylety" ja sitten kurkoteltiin ja annettiin äänen haipua kuulumattomiin. Tai katkaistiin lause kesken kaiken.

Hyvin kiusallinen tilanne. Harmittelin ja mietin että onko muilla papeilla jokin erityinen taito puhua mikkiin ja ylettyä ehtoollisastioihin. Mietin että miten voisin ottaa asian puheeksi suntion kanssa.

Sitten tuli ahaa-elämys. Olin alttarilla, odotin ensimmäisen virren päättymistä, valmistuin alkusiunaukseen. Katse osui korporaaliin, joka odotti astioiden kattamista. Katselin sitä mietteliäänä. Liian kaukana se oli taaskin. Sitten ojensin käteni, tartuin korporaaliin ja siirsin sitä lähemmäs. 

Voi sitä vallantunnetta! Voi sitä huvittunutta häpeää, kun en ollut tuotakaan tajunnut. Voi sitä kummastusta, miten meihin pappeihinkin voi tarttua eräänlainen taikausko "Ei siihen voi koskea, se on alttarilla, näillä mennään." 

Mitä on tullut pelattua?

Roolipelejä olen pelannut nyt aktiivisesti viime elokuusta lähtien, kun työkaveri kutsui minut omaan ystäväpiiriinsä pelailemaan. Tästä olen aiemmin kirjoittanutkin. Erilaisia pelikertoja on kertynyt jo varmaan jotain 15-20. Pari pidempää kampanjaakin. Peliporukka on pysynyt vakiona, muutama yksittäinen kerta on sujunut niin, että paikalla ei ole ollut koko kerho. Muutaman kerran paikalla on ollut myös satunnaisia  porukoita. Mutta pääasiassa meitä on koolla se sama viiden hengen poppoo, joka pelinjohtajana toimivan ystävän kutsumana istui yhtenä kesäiltana syömään tortilloja yhdessä.

Aluksi pelasimme pari kertapeliä (siis pelejä, jotka kestivät sen yhden illanvieton ajan). Alkuaikoina taisi vielä olla jopa niin, että otimme lämmittelyksi aina jonkin lautapelin, jossa päästiin irti alku-ujoudesta ja ikään kuin opittiin että hävitäkin saattoi, kukaan ei naura tai suutu. Siis tärkeää ryhmän turvalliseksi luomista. Vasta sen jälkeen otettiin roolipelit esiin. Aika pian kuitenkin taidettiin todeta, että "joo, meillä on kivaa", kukaan ei suoranaisesti ainakaan inhoa toisiaan, joten voimme sitoutua pitempään kampanjaan pelkäämättä, että joku ilmoittaa kesken kaiken että "moro, tää oli tässä".

Elokuussa aloitettiin sitten pelaamaan Noitahovia. Pelikertoja taisi tulla liki kymmenen ennen kuin saimme kampanjan pakettiin ennen joululomia (tosin minulla ei mitään joululomaa edes ollut, mutta töitä sitäkin enemmän). Pelille ilmeisesti luonteenomaisesti kampanja päättyi niin, että valta-asetelmat vaihtuivat, rankkoja kompromisseja oli tullut tehtyä ja ne, jotka olivat valtaa pitäneet, eivät enää pitäneetkään sitä ja päinvastoin. Oma hahmo taisi olla niitä, joka -jos ei nyt suoranaisesti valtaan päässyt - oli ainakin eräänlaisessa "kuninkaantekijän" (tai kuningattarentekijän, Noitahovissa kaikki merkittävät pelihahmot ovat naisia) asemassa. Ja mahdollisesti myös kylvämässä tuhon siemenet, sillä hahmojen valitsema tie johtanee liian mahtavien vihollisten hankkimiseen.

Tammikuussa aloitimme uuden kampanjan. Inspectres on jonkinlainen "köyhän miehen" Ghostbusters-peli. Eli joo, haamuja metsästetään. Meidän käsissämme peli on muuttunut jonkinlaiseksi kauhukomediaksi, paino ajoittain sanalla komedia. PJ selitti että peli on kuulemma taipuvainen kääntymään sellaiseksi. Ymmärrettävää, kauhu ja komedia kulkevat aina käsi kädessä. Pelaaminen on ollut tosi hauskaa, harvoin olen nauranut niin paljon kuin yhtenä iltana Inspectresin työntekijöiden seikkailuja kuvitellessani .Noitahoviin (joka ei sekään ollut aina ihan ryppyotsaista puuhastelua) verrattuna Inspectres-kampanja on kuitenkin kevyempi.  Hovissa oli kuitenkin kysymys vallasta ja juonittelusta, Inspectresissä taas - no jostain muusta.