Sakaristorukous

Löysin Eero Huovisen kirjasta Martti Lutherin sakaristorukouksen (sakaristorukous on siis rukous, jonka pappi, suntio, kanttori ym. lukevat sakaristossa ennen messun alkua - eräänlainen kirkollinen "go team"-tsemppaus siis ). Rukous on minusta kaunis ja rohkaiseva. Olen laittanut sen työhuoneeni seinällekin opiksi ja muistutukseksi.


"Herra Jumala. Sinä olet asettanut minut kirkkoosi paimeneksi ja opettajaksi. Sinä näet, kuinka huono minä olen hoitamaan näin suurta ja vaikeaa virkaa. Ilman sinun apuasi olisin jo kauan sitten turmellut kaiken. Siksi huudan puoleesi. Tahdon antaa suuni ja sydämeni kokonaan sinun käyttöösi. Tahdon opettaa ihmisiä ja tahdon itsekin aina oppia ja seurata sinun Sanaasi ja mietiskellä sitä ahkerasti. Ota minut työsi välineeksi. Rakas Herrani, älä jätä minua, sillä jos jään yksin, teen varmasti kaiken tyhjäksi"

Oppimiskokemus

Joskus yksinkertaisen asian käsittäminen voi viedä todella kauan.

Täällä - kuten varmaan muissakin seurakunnissa - on tapana, että suntio valmistaa alttaripöydän ja ehtoollisvälineet messua varten. Meillä on käytössä vanha alttari, joka toimii ns. apupöytänä, jolle suntio vie pyhittämättömät ehtoollisaineet, kalkin ja pateenin odottamaan sitä että liturgian aikana pappi sitten nostaa leivät lautaselle (eli pateenille) ja kaataa viinin kalkkiin eli maljaan ja nostaa ne sitten alttarille korporaalin päälle. Korporaali on valkoinen liina, jonka suntio on niin ikään asettanut valmiiksi alttarille.

Minua harmitti pitkään se, että suntio asetti korporaalin kovin kauas pöytämikistä. Oli hankalaa, kun tultiin ehtoollisen asetussanojen kohtaan, jossa pappi siis lausuu sanat "Herramme Jeesus Kristus, sinä yönä jona hänet kavallettiin, otti leivän..." ja tässä kohtaa pappi ottaa lautasen käteensä ja tekee ristinmerkin lautasen (ja muiden alttarilla olevien siunattavien leipien päälle) samalla jatkaen asetussanat loppuun. Ja kun tulee viinin vuoro ("Samoin hän otti maljan...") pappi ottaa maljan ja tekee ristinmerkin maljan yllä. Nyt kun korporaaliliina oli kaukana, oli myös pateeni kaukana ja vielä kauempana oli kalkki (joka asetetaan ehtoollispöytään seurakunnasta katsottuna vasemmalle puolelle). Eli piti joko kurotella, jolloin ääni ei välttämättä kuulunut tai sitten katkaista puhe epäluonnolliseen aikaan ehtoollisastioita hakiessa. Okei, sen olisi voinut tehdä tyylikkäästi eli hakea astiat ennen asetussanoja, mutta ei sitä jännittäessä muistanut, kun paahtoi eteenpäin. Yhtäkkiä sitä vain taas huomasi, että "voi paska, en ylety" ja sitten kurkoteltiin ja annettiin äänen haipua kuulumattomiin. Tai katkaistiin lause kesken kaiken.

Hyvin kiusallinen tilanne. Harmittelin ja mietin että onko muilla papeilla jokin erityinen taito puhua mikkiin ja ylettyä ehtoollisastioihin. Mietin että miten voisin ottaa asian puheeksi suntion kanssa.

Sitten tuli ahaa-elämys. Olin alttarilla, odotin ensimmäisen virren päättymistä, valmistuin alkusiunaukseen. Katse osui korporaaliin, joka odotti astioiden kattamista. Katselin sitä mietteliäänä. Liian kaukana se oli taaskin. Sitten ojensin käteni, tartuin korporaaliin ja siirsin sitä lähemmäs. 

Voi sitä vallantunnetta! Voi sitä huvittunutta häpeää, kun en ollut tuotakaan tajunnut. Voi sitä kummastusta, miten meihin pappeihinkin voi tarttua eräänlainen taikausko "Ei siihen voi koskea, se on alttarilla, näillä mennään." 

Mitä on tullut pelattua?

Roolipelejä olen pelannut nyt aktiivisesti viime elokuusta lähtien, kun työkaveri kutsui minut omaan ystäväpiiriinsä pelailemaan. Tästä olen aiemmin kirjoittanutkin. Erilaisia pelikertoja on kertynyt jo varmaan jotain 15-20. Pari pidempää kampanjaakin. Peliporukka on pysynyt vakiona, muutama yksittäinen kerta on sujunut niin, että paikalla ei ole ollut koko kerho. Muutaman kerran paikalla on ollut myös satunnaisia  porukoita. Mutta pääasiassa meitä on koolla se sama viiden hengen poppoo, joka pelinjohtajana toimivan ystävän kutsumana istui yhtenä kesäiltana syömään tortilloja yhdessä.

Aluksi pelasimme pari kertapeliä (siis pelejä, jotka kestivät sen yhden illanvieton ajan). Alkuaikoina taisi vielä olla jopa niin, että otimme lämmittelyksi aina jonkin lautapelin, jossa päästiin irti alku-ujoudesta ja ikään kuin opittiin että hävitäkin saattoi, kukaan ei naura tai suutu. Siis tärkeää ryhmän turvalliseksi luomista. Vasta sen jälkeen otettiin roolipelit esiin. Aika pian kuitenkin taidettiin todeta, että "joo, meillä on kivaa", kukaan ei suoranaisesti ainakaan inhoa toisiaan, joten voimme sitoutua pitempään kampanjaan pelkäämättä, että joku ilmoittaa kesken kaiken että "moro, tää oli tässä".

Elokuussa aloitettiin sitten pelaamaan Noitahovia. Pelikertoja taisi tulla liki kymmenen ennen kuin saimme kampanjan pakettiin ennen joululomia (tosin minulla ei mitään joululomaa edes ollut, mutta töitä sitäkin enemmän). Pelille ilmeisesti luonteenomaisesti kampanja päättyi niin, että valta-asetelmat vaihtuivat, rankkoja kompromisseja oli tullut tehtyä ja ne, jotka olivat valtaa pitäneet, eivät enää pitäneetkään sitä ja päinvastoin. Oma hahmo taisi olla niitä, joka -jos ei nyt suoranaisesti valtaan päässyt - oli ainakin eräänlaisessa "kuninkaantekijän" (tai kuningattarentekijän, Noitahovissa kaikki merkittävät pelihahmot ovat naisia) asemassa. Ja mahdollisesti myös kylvämässä tuhon siemenet, sillä hahmojen valitsema tie johtanee liian mahtavien vihollisten hankkimiseen.

Tammikuussa aloitimme uuden kampanjan. Inspectres on jonkinlainen "köyhän miehen" Ghostbusters-peli. Eli joo, haamuja metsästetään. Meidän käsissämme peli on muuttunut jonkinlaiseksi kauhukomediaksi, paino ajoittain sanalla komedia. PJ selitti että peli on kuulemma taipuvainen kääntymään sellaiseksi. Ymmärrettävää, kauhu ja komedia kulkevat aina käsi kädessä. Pelaaminen on ollut tosi hauskaa, harvoin olen nauranut niin paljon kuin yhtenä iltana Inspectresin työntekijöiden seikkailuja kuvitellessani .Noitahoviin (joka ei sekään ollut aina ihan ryppyotsaista puuhastelua) verrattuna Inspectres-kampanja on kuitenkin kevyempi.  Hovissa oli kuitenkin kysymys vallasta ja juonittelusta, Inspectresissä taas - no jostain muusta.

Saarnaamisesta

Blogin sivussa oli raamatunkohta, josta saarnasin uutenavuodenpäivänä. Teksti meni näin:

"Totisesti, totisesti: joka uskoo minuun, on tekevä sellaisia tekoja kuin minä teen, ja vielä suurempiakin. Minä menen Isän luo." Kirkkokäsikirjassa tuo kohta oli vielä vähän pidempi. Kokonaisuutena se kuului näin:

"

Jeesus sanoo:
    ”Totisesti, totisesti: joka uskoo minuun, on tekevä sellaisia tekoja kuin minä teen, ja vielä suurempiakin. Minä menen Isän luo, ja mitä ikinä te pyydätte minun nimessäni, sen minä teen, jotta Isän kirkkaus tulisi julki Pojassa. Mitä te minun nimeeni vedoten pyydätte minulta, sen minä teen.”.

(Johanneksen evankeliumi 14:12-14)

Aluksi innostuin ja ajattelin, että minäpä pistän tänne nyt sitten oman saarnani. Mutta sitten en uskaltanut. Syy on siinä, että minulla on suosikkisaarnaajia, joita siis myös plagioin aika säälittä. Olen perustellut sen itselleni (ihminen on hyvä keksimään oikeutuksia vääryyksilleen) että niin kauan kun en tee teksteilläni rahaa, en tee hallaa. Samalla Kristuksen asiallahan tässä ollaan. Mutta väärin se saattaa silti olla. Mielipiteet asian suhteen jakaantuvat. Osa papeista tuntuu olevan sitä mieltä, että go for it, osa oli sitä mieltä että plagioiminen on varastamista, mikäli lähteitä ei ole mainittu. 

Mutta miten siis saarnaamiseen valmistaudun? Nyt puolen vuoden pappiskokemuksella on jo hyvä antaa vinkkejä muille. Mutta luen siis tekstit mahdollisimman varhain. Sitten googletan että mitä muut ovat asiasta sanoneet. Luen saarnoja, tekstejä, hartauskirjoituksia aiheesta. Karsin ne, joista en pidä, kerään talteen ajatuksia, sanoja, tekstinpätkiä, kokonaisia saarnojakin, jotka puhuttelevat. Käyn penkomassa kirjahyllyjä ja lueskelen mitä saarnakokoelmissa sanotaan. Tietyt suosikit minulla on. Eero Huovinen on ihan ykkönen.  Crux-lehden "Tekstin äärellä" (Pappisliiton jäsenlehti). Aika harvoin olen kyllä sieltä löytänyt mitään itseä puhuttelevaa. Kotimaa-lehden hartauskirjoitukset löysin vasta äskettäin, nykyisin tsekkaan myös sen mitä Kari Kuula kirjoittaa. Sitten on myös pari ystävääni, joiden nimiä en nyt mainitse, koska en ole siihen lupaa saanut. Eksegeettinen analyysi jää minulta vähän heikommalle. Tosin luen myös eksegetiikan kirjoja, joista myös löytyy ideoita. Yhteen aikaan olin kovin innostunut Jonas Gardellin kirjasta "Jeesuksesta", jota siteerasin ahkerasti. Nyt toistaiseksi tuntuu että se kaivo on ammennettu tyhjiin. Myös paavi Benedictus XVI on "kelpuutettu" saarna-aihiooni. 

Kun olen löytänyt mielenkiintoisia tekstejä riittävästi, yleensä alkaa jokin omakin idea siitä syntyä jonka pohjalta lähden sitten omaa tekstiä muokkaamaan/luomaan. Kirjoitan. Leikkaan/liimaan lähdeainestosta. Kerron anekdootteja. Nyt seuraavaksi olen saarnaamassa kynttilänpäivänä vanhasta Simeonista ja Jeesus-lapsesta. Eero Huovinen on pitänyt aiheesta hyvän saarnan ja luultavasti lähden siltä pohjalta odotuksista ja pettymisestä. Yksinäisyydestä. Tähän pitäisi saada sitten vielä Yhteisvastuukeräys liitettyä. Katsotaan mitä syntyy. Valosta ja toivosta. "Kansa joka pimeässä vaeltaa, näkee suuren valon."

Koira karkasi

Päästin yöllä koiran ulos iltapissille. Tarkoitus oli, että käytäisiin vain pihalla pienellä happihyppelyllä. Itse aloin skrapailla auton ikkunoita auki, kun sitten yhtäkkiä huomasin että ei näy koiraa enää missään. Vislailin. Ei mitään. Ikkunasta tultiin huutamaan että se lähti mäkeä alas.

Vajaan kilometrin päästä se koira sitten löytyi. Siellä se köpötteli kaikessa rauhassa tuttua reittiä pitkin kohti keskustaa. En tiedä oliko kyseessä vuosikymmenen köppäisin karkausyritys vai alkaako koira jo oikeasti olemaan sen verran vanhuudenhöppänä että se ei yksinkertaisesti huomannut että en lähtenyt mukaan.

Roolipeli

Teininä, lukio-iässä, tutustuin ensimmäisen kerran käsitteeseen roolipelaaminen. Olin toki ilmiön olemassaolosta tietoinen, Riku Rinne taisi siitä jo aikoinaan jotain mainita opettaessaan meille koululaisille mitkä kaikki viattomat ajanvietteet voisivat johtaa saatananpalvontaan. Se oli 1990-luvun alkua se, mutta koska roolipelaaminen ei ollut silloin omalla tutkalla, maininta meni ohi (sen sijaan Pikku Vampyyri-kirjojen tuomitseminen saatanallisiksi ei mennyt). Myöhemmin jotain mainintoja taisin roolipelaamisesta kuulla/lukea, mutta käsitin ne jonkinlaiseksi figuuripelaamisen/larppaamisen tapaiseksi.

Lukiossa ymmärsin sitten kunnolla mitä roolipelaaminen voisi olla ja olisin halunnut sitä harrastaakin. Mutta mielettömän, suorastaan sairaalloisen, ujona ei roolipeliseuraa tietenkään löytynyt, koska en sitä etsinytkään. Yhden harrastajan tiesin, mutta tämä ei osannut lukea ajatuksia eikä siis tajunnut että minä olisin halunnut mukaan. Omaa kaveripiiriä ei ollut. Lueskelin siis muutaman roolipelikirjan ja yritin käsittää.

Minusta piti tulla yli 30-vuotias ja muuttaa tänne "kauas" ennen kuin pääsin pelaamaan ensimmäiset roolipelini. Elokuussa uusi tuttavuus haastoi pelipöytään (epämääräisellä "pelataan jotain"-kutsulla, jonka minä oletin tarkoittavan Afrikan tähteä) ja toiseen kutsuun tartuin (ensimmäinen tilaisuus meni sivu suun, kun olin muuttoapuna). Sitten huomasinkin istuvani outojen ihmisten keittiössä  (neljästä paikalla olijasta tunsin silloin yhden ja toisen olin tavannut ohimennen). Mietin siinä tortilloja syödessäni (ruokapöydässä tarjottiin niitä) että olen aika pitkälle tullut ajoista, jolloin söin ujouttani muovihaarukan . Samalla vastailin kysymyksiin, joissa kartoitettiin "nörttiyttäni". Sain hyvät pisteet, kun tunsin tiettyjä nörttikulttuurin klassikkoteoksia ja tunnustin Hopeanuoli-fanitukseni. Niinpä pöytään aika nopeasti nostettiin kovat kamat: porukka pelaili roolipelejä, kiinnostaisiko minua. Hetken epäröityäni myönsin että voisihan sitä kokeilla.

En muista pelasimmeko lämmittelyksi jonkun lautapelin, vai hetikö pelasimme jo roolipeliä. Joka tapauksessa se oli hauskaa. Sittemmin näitä roolipelikertoja on kertynyt jo montakin. Osa pelikerroista on mennyt paremmin, osa ei. Sitä se lienee kaikissa harrastuksissa ja luovassa työssä, luulen ma. Niistä pelikerroista olisi kiva kirjoittaa enemmänkin, mutta harmikseni en ole tehnyt kovinkaan tarkkoja muistiinpanoja. Ehkä jotain palautuu jossain vaiheessa mieleen, ja ehkä jotain kirjoitan tännekin.

Ohjeita

Olen menossa rahankerääjäksi, joten pieni irvileuka sisälläni ei ole voi olla pohtimatta sitä, että saatan tehtäväni aikana joutua tekemisiin vartijoiden kanssa (vaikka lupien ym. pitäisi kunnossa ollakin).

Onnekseni olen itse työskennellyt alalla ja tiedän siis että miten heitä on käsiteltävä. Ymmärrän kyllä, että kaikilla ei ole mahdollisuutta tai halua uhrata useita vuosia elämästään sen selvittämiseksi, että millaista on olla myymälävartija/kauppakeskusjärjestyksenvalvoja, joten olen laatinut pienen manuaalin siitä, että miten tulee toimia vartijoiden kanssa jotta kaikille jäisi kohtaamisesta hyvä mieli.

Kuinka toimia vartijan tai järjestyksenvalvojan kanssa

1) Ignooraa totaalisesti. Erityispointsit jos pystyt katsomaan vartijan läpi. Mikäli se ei onnistu, katso muualle. Tee eleilläsi selväksi että katsot muualle.
2) Havahdu vartijan olemassaoloon. Arvioi hänet katseellasi. Päästä varpaisiin.
3) Kuvittele näkeväsi jotain iljettävää. Ota kasvoillesi tämä ilme. Tai vaihtoehtoisesti hymyile niin kuin keskiaikaiset kuninkaat hymyilivät narreilleen. Pyörittele silmiäsi.
4) Vastaa vartijalle niin kuin lapsista tietämättömät ihmiset kuvittelevat että vähän hidasälyiselle lapselle on puhuttava.
5) Kerro että se ei vartijalle kuulu.
6) Kerro että olet kauppiaan/organisaattorin ym. henkilökohtainen ystävä
7) Kerro että olet aina saanut tehdä näin
8) Kerro että ei se sinun ongelmasi ole miksi ystäväsi kauppias/organisaattori ei kerro kaikista asioista alaisilleen. Tai käytä sanaa lakeija. Luota siihen, että vartija ei tiedä mitä se tarkoittaa.
9) Tiedustele vartijan poliisikoulun pääykokeen lopputuloksesta.
10) Kysy vartijan palkasta. Ota puheeksi vartijan älykkyys, tausta koulukiusattuna ja/tai kiusaajana ja pieni penis, joka ei voi tyydyttää ketään. Jos vartija on nainen, totea että sinä kyllä tiedät että minkä puutteen vuoksi nainen on vartijaksi tullut. 
11) Totea että näiden syiden takia vartija on homo.
12) Haistattele
13) Haistattele kovemmalla äänellä.
14) Ilmoita tappavasi vartija
15) Ilmoita tekeväsi rikosilmoitus vartijasta
16) Vaadi vartijan nimi ja osoitetiedot.  Tehosta vaatimusta uudella tappouhkauksella.
15) Tönäise tai kävele päin. Ilmoita että sinä lähdet nyt. Tai vaihtoehtoisesti että sinä et lähde nyt vaan vartija lähtee.
16) Huuda: "Apua! Pahoinpitely! Kuvatkaa hei! Minua pahoinpidellään. Apua! Poliisi! Poliisi!" Tappele samalla vastaan tai heittäydy kokonaan veltoksi.

Ja näin on tuottelias iltapäivä saatu pakettiin.