Kirjatilaus

Olen sitten mennyt tilaamaan itselleni netistä kirjan. En olekaan ennen tehnyt mitään sellaista, vaikka aina on vähän mieli tehnyt. Jännää.

Tosin samalla huolestuttaa. Olen aina ollut nuuka rahojeni suhteen, ja epävarmuuttani rahan suhteen on vain pahentanut viime vuosien tiukka rahatilanne, joka ei ole helpottanut mihinkään.

Nyt kuitenkin uskaltauduin tilaamaan kirjan sillä syyllä, että olen taas töissä ja tulevaisuuden pitäisi näyttää valoisalta. Mutta eihän sitä voi tietää? Ja siksi pelkäänkin, että olen tehnyt suurenmoisen virheen, joka vielä kostautuu.

Kummallista

Kummallista on elämä.

Ensin sitä etsii töitä ja tahtoo niitä tehdä – mutta mistään niitä ei saa. Olet virallisesti töissä, mutta työtunteja ei vaan ole.

Sitten sitä tekee ratkaisun ja hakee uutta työtä – ja taas ollaan töissä, mutta vailla töitä.

Mutta sitten, lopulta, työt alkavat ja nyt työtunteja sitten onkin varsin riittävästi.

Ja mitä silloin tapahtuu?

No tietysti se ensimmäinen firma tarjoaa myös sinulle töitä. Ja tietysti riittävästi.

Ja äkillisesti sitä ollaankin taas valintatilanteessa. Kumman ottaisi?

Haaste

Sain tällaisen napin Millanilta ja sitä kautta haasteen. Mieleni iloitsee aina kehuista, mutta laiska luonteeni kavahtaa haasteita. Mutta vastaillaan:

HAASTE KUULUU NÄIN:

1. Laita tunnustus blogiisi.

2. Kirjaa sinne myös nämä säännöt.

3. Linkitä blogiin, josta sait tunnustuksen.

4. Listaa viisi aistia ja kerro mitä ne merkitsevät sinulle.

5. Haasta viisi muuta blogia jättämällä niihin kommentti.

Tunnustus on blogissa, samoin säännöt ja Millan on linkitetty. Ja sitten ne aistit...

1. Hajuaisti. Ei merkitse minulle mitään. En haista, en ole koskaan haistanut. Joskus minusta tuntuu, että ikään kuin aistisin joitain hajuja, mutta ihan lääkärintutkimuksissa on todettu, että en haista. Kai se on jonkunlaista haamuhaistamista. Lapsena luulin haistavani, koska pikkuveljeni oli tarkkanenäinen ja herkästi pahoinvoiva ja raportoi pahat hajut, jotka minäkin sitten haistoin. Hajuaisti on minulle suuri tuntematon ja siten myös uhkaava, koska en voi koskaan olla varma siitä, että minä/minun luonani ei haise pahalle.

2. Makuaisti. Väittävät, että maistamisesta yli 90 prosenttia on oikeasti haistamista. Siksi flunssa vie ruokahalun, koska hajuaisti tukkeutuu. Koska minulla ei ole hajuaistia, voisi olettaa että makuaistissakin on jotain vikaa. Minä taas väitän, että kyllä minulla on makuaisti. Erotan ainakin perusmaut ja luultavasti enemmänkin. Ei minusta koskaan huippukokkia tule, mutta ei ole tarviskaan. Makuaistin tutkiminen vaan on aika vaikeaa, koska jos minulla ei sitä olisi, niin mistä sen tietäisin? Kaiketi se selviäisi, jos joku sujauttaisi salaa jotain pahaa ruokaani, mutta mistä niin rohkea ihminen löydettäisiin? Otan ruokani hyvin vakavasti.

3. Tuntoaisti. Liian hyvä, olen tarkka siitä millaisia vaatteita pidän. Inhoan karheita, karkeita ja kutisevia eli kärhämiä vaatteita. Sen takia en pidä farkkuja enkä villapaitoja. Jos on pakko, alla on yleensä jotain pehmeää, joka suojaa ihoani siltä kammotukselta. Siksi olen usein altis lämpöhalvaukselle. Onneksi elimistöni on karaistunut.

4. Kuulo. Ainoa aistini, joka taitaa toimia normaalisti. Tosin minusta tuntuu, että se on heikkenemässä ainakin toisesta korvasta ja ollessani neurottisimmillani tunnen suurta syyllisyyttä ja ahdistusta siitä, että olen kuunnellut musiikkia korvalappustereoista liian lujaa.

5. Näkö. Aisteistani tärkein ja rakkain ja siksi luonnollisesti brakaamassa. Luen, kirjoitan, surffaan netissä, katselen televisiota ja seuraan ihmisten käyttäytymistä töissä ja vapaa-ajalla. Ei onnistuisi, jos en näkisi. Nenälläni nököttää pullonpohjalinssit. Yksi suurimmista peloistani on, että sokeutuisin.

Tulipa muuten synkeitä vastauksia....

Jänönen

Kuten kaikki opintojani viime aikoina seuranneet tietävät, minulla on vahva taipumus olla saamaton. Tai saamaton on oikeastaan väärä sana: minulla on taipumus asettaa rima itselleni niin korkealle, että lopulta en edes yritä ylittää sitä, vaan luovutan.

Niin kävi, kun lupasin kirjoittaa eräästä kirjasta arvostelun. Ahdistus rinnassani polttaen jouduin nyt lähettämään vilpittömät pahoitteluni: lukuisista hyvistä aikeistani huolimatta arvostelu on edelleen kirjoittamatta, vaikka sain lisäaikaakin. Minua hävettää, enkä kehtaa enää näyttää naamaani. Koen olevani epäonnistunut ja epäluotettava. Arvostan rehellisyyttä ja sanansa pitämistä, enkä ole nyt täyttänyt itse näitä vaatimuksiani syistä joita en kunnolla itsekään ymmärrä. Miten voi olla näin vaikeaa tarttua kynään (tai siis tässä tapauksessa näppäimistöön) ja kirjoittaa kolme sivua tekstiä?

Minkä lisäksi olen ällöttävän hyvä näemmä kerjäämään sääliä ja ymmärrystä.

Armosta. Kai

Niin paljon kun puhunkin työssäni (siinä toisessa) armosta, niin en ole koskaan oikein kunnolla käsittänyt sitä. Yksi iso syy siihen on, että en osaa olla armollinen itselleni. Olen aina tavalla tai toisella vaatinut itseltäni täydellisyyttä tai ainakin yritystä kohti täydellisyyttä. En pysty kunnolla antamaan anteeksi itselleni, en pysty näkemään itseäni niiden armahtavien silmälasien läpi. Pidän ihanteenani kilvoittelua ja ponnistelua sekä katumista, mutta kuuluuko katumukseeni anteeksianto?

Toisten katumukseen suhtaudun anteeksiantavasti. Uskallan väittää olevani ajoittain varsin armahtavainen ihminen, en usko olevani vaikea, kova, ankara tai julma. Mutta jotenkin minusta tuntuu, että olen niitä asioita itselleni.

Miten voi uskoa armoon, jos ei armahda itseään? Kun omiin anteeksipyyntöihin vastaa vain hiljaisuus?

Olen käsittämässä jotain laista. Kai. Ehkä joskus armostakin

Kipiä

Heräilin yöllä kurkkukipuun. Aamulla yskin ja kröhin koko matkan työpaikalle, jossa jatkoin yskimistä kipeällä kurkulla. Jossain vaiheessa kurkusta ei enää irronnut "limaa", mutta yskiminen jatkui: nyt se teki pelkästään kipeää. Juominen helpotti kurkun kutinaa ja karvastelua.

Sitten alkoi lähteä ääni. Puheeni on melkoista kähinää ja saadakseni sen kuulumaan minun oli köhittävä - mikä tietysti sattui. Kurkkupastillit toivat hetkellistä, mutta loppujen lopuksi vain nimellistä helpotusta.

Joten niin siinä sitten kävi, että ensimmäistä kertaa elämässäni haen sairaslomaa töistä. En ole ihan oikeasti ollut koskaan aiemmin poissa töistä. Se oli vaikea päätös, sillä minä olen aina ollut "kiltti poika", jonka mielestä töihin ja kouluun mennään vaikka pää olisi irti. Kipuilin pitkän aikaa päätökseni kanssa, mutta lopulta keho teki päätöksen puolestani. Nyt niellessä kurkun lisäksi vihloo myös korva.

Soitto työnjohdolle ja nyt kärvistelen perusteettoman syyllisyydentunnon kanssa. Varsinkaan kun työnjohto ei tietenkään hyppinyt riemusta. Mielestäni tein kuitenkin reilusti: ilmoitin asiasta jo nyt, enkä vasta aamulla. Ja minä olen mielestäni ihan oikeasti kipeä. Minä en ole lintsari, en pinnari, vaan kipeä (hoen näitä asioita rauhoittaakseni kipakkaa yliminää).

Neuroottinen minä miettii: mitä jos huomenna heräät elämäsi kunnossa? Mitä jos lääkäri ei usko sinua? Mitä jos sinulle ei kirjoitetakaan sairaslomaa? Mitä jos käy kuin armeijassa, jossa hoitaja kuunneltuani selityksiäni minua vaivaasta väsymyksestä (silloin kyllä pinnasin - tai siis yritin - myönnän sen) tokaisi vain että: "kevätväsymys" ja antoi keppiä niin että napsahti (KP eli "keppi", Kelpaa Palvelukseen).