Yhteisöllisyys on vaikeaa, mutta samanaikaisesti niin tärkeää. Varsinkin seurakunnissa, sillä kristinuskohan ei ole yksilösuoritus, vaan seurakunta muodostaa "yhden ruumiin, jossa on monta jäsentä". Toisin sanoen seurakunta on Jumalan perhe, yksi porukka, yksi yhteisö, mikä tuodaan ilmi myös Nikea-Konstantinopolin uskontunnustuksessa, joka alkaa sanoille "Me uskomme..." Siis me. Ei "minä" (Apostolinen uskontunnustus on kastetunnustus, ja siksi se on yksikön ensimmäisessä persoonassa). Mutta pääpointti on, että me uskomme yhdessä. Kun minä en jaksa uskoa, voin nojautua toisten uskoon. Kun minä en jaksa, voin antaa taakkani toisten kannettavaksi. Ja sitten aikanaan auttaa toisia kantamaan heidän taakkaansa. Rodney Starkin mielenkiintoisen tutkimuksen "A Rise of Christianity" mukaan juuri tämä altruismi, lähimmäisistä huolehtiminen, muodosti niin vahvan kontrastin antiikin Rooman minä-keskeisemmälle kulttuurille, että kristinusko syrjäytti pakanuuden.
Mutta vaikeaa se on. Varsinkin Suomessa, jossa kaikki haluavat olla yksin. Joten vieras saa kirkossakin istua yksin.
Toki sellaiselle pylvään takana yksin istumisellekin on annettava tilaa, mutta olisiko se niin vaikeaa kuitenkaan käydä tervehtimässä uusia seurakuntalaisia, kirkossa kävijöitä, ja toivottaa heidät tervetulleeksi? Kyllä se ihminen sitten jotenkin näyttää jos ei kiinnosta. Vai onko kyse nimenomaan sen pelosta, että meidät tervehtijät torjutaan? Joten emme edes uskalla tutustua? Tervehtiä? Ennen kuin ihminen on puoli vuotta jaksanut käydä joka sunnuntai messussa. Mutta kuinka moni jaksaa käydä sellaisen koulun ennen yhteisöön hyväksymistä?
