Joskus yksinkertaisen asian käsittäminen voi viedä todella kauan.
Täällä - kuten varmaan muissakin seurakunnissa - on tapana, että suntio valmistaa alttaripöydän ja ehtoollisvälineet messua varten. Meillä on käytössä vanha alttari, joka toimii ns. apupöytänä, jolle suntio vie pyhittämättömät ehtoollisaineet, kalkin ja pateenin odottamaan sitä että liturgian aikana pappi sitten nostaa leivät lautaselle (eli pateenille) ja kaataa viinin kalkkiin eli maljaan ja nostaa ne sitten alttarille korporaalin päälle. Korporaali on valkoinen liina, jonka suntio on niin ikään asettanut valmiiksi alttarille.
Minua harmitti pitkään se, että suntio asetti korporaalin kovin kauas pöytämikistä. Oli hankalaa, kun tultiin ehtoollisen asetussanojen kohtaan, jossa pappi siis lausuu sanat "Herramme Jeesus Kristus, sinä yönä jona hänet kavallettiin, otti leivän..." ja tässä kohtaa pappi ottaa lautasen käteensä ja tekee ristinmerkin lautasen (ja muiden alttarilla olevien siunattavien leipien päälle) samalla jatkaen asetussanat loppuun. Ja kun tulee viinin vuoro ("Samoin hän otti maljan...") pappi ottaa maljan ja tekee ristinmerkin maljan yllä. Nyt kun korporaaliliina oli kaukana, oli myös pateeni kaukana ja vielä kauempana oli kalkki (joka asetetaan ehtoollispöytään seurakunnasta katsottuna vasemmalle puolelle). Eli piti joko kurotella, jolloin ääni ei välttämättä kuulunut tai sitten katkaista puhe epäluonnolliseen aikaan ehtoollisastioita hakiessa. Okei, sen olisi voinut tehdä tyylikkäästi eli hakea astiat ennen asetussanoja, mutta ei sitä jännittäessä muistanut, kun paahtoi eteenpäin. Yhtäkkiä sitä vain taas huomasi, että "voi paska, en ylety" ja sitten kurkoteltiin ja annettiin äänen haipua kuulumattomiin. Tai katkaistiin lause kesken kaiken.
Hyvin kiusallinen tilanne. Harmittelin ja mietin että onko muilla papeilla jokin erityinen taito puhua mikkiin ja ylettyä ehtoollisastioihin. Mietin että miten voisin ottaa asian puheeksi suntion kanssa.
Sitten tuli ahaa-elämys. Olin alttarilla, odotin ensimmäisen virren päättymistä, valmistuin alkusiunaukseen. Katse osui korporaaliin, joka odotti astioiden kattamista. Katselin sitä mietteliäänä. Liian kaukana se oli taaskin. Sitten ojensin käteni, tartuin korporaaliin ja siirsin sitä lähemmäs.
Voi sitä vallantunnetta! Voi sitä huvittunutta häpeää, kun en ollut tuotakaan tajunnut. Voi sitä kummastusta, miten meihin pappeihinkin voi tarttua eräänlainen taikausko "Ei siihen voi koskea, se on alttarilla, näillä mennään."
Täällä - kuten varmaan muissakin seurakunnissa - on tapana, että suntio valmistaa alttaripöydän ja ehtoollisvälineet messua varten. Meillä on käytössä vanha alttari, joka toimii ns. apupöytänä, jolle suntio vie pyhittämättömät ehtoollisaineet, kalkin ja pateenin odottamaan sitä että liturgian aikana pappi sitten nostaa leivät lautaselle (eli pateenille) ja kaataa viinin kalkkiin eli maljaan ja nostaa ne sitten alttarille korporaalin päälle. Korporaali on valkoinen liina, jonka suntio on niin ikään asettanut valmiiksi alttarille.
Minua harmitti pitkään se, että suntio asetti korporaalin kovin kauas pöytämikistä. Oli hankalaa, kun tultiin ehtoollisen asetussanojen kohtaan, jossa pappi siis lausuu sanat "Herramme Jeesus Kristus, sinä yönä jona hänet kavallettiin, otti leivän..." ja tässä kohtaa pappi ottaa lautasen käteensä ja tekee ristinmerkin lautasen (ja muiden alttarilla olevien siunattavien leipien päälle) samalla jatkaen asetussanat loppuun. Ja kun tulee viinin vuoro ("Samoin hän otti maljan...") pappi ottaa maljan ja tekee ristinmerkin maljan yllä. Nyt kun korporaaliliina oli kaukana, oli myös pateeni kaukana ja vielä kauempana oli kalkki (joka asetetaan ehtoollispöytään seurakunnasta katsottuna vasemmalle puolelle). Eli piti joko kurotella, jolloin ääni ei välttämättä kuulunut tai sitten katkaista puhe epäluonnolliseen aikaan ehtoollisastioita hakiessa. Okei, sen olisi voinut tehdä tyylikkäästi eli hakea astiat ennen asetussanoja, mutta ei sitä jännittäessä muistanut, kun paahtoi eteenpäin. Yhtäkkiä sitä vain taas huomasi, että "voi paska, en ylety" ja sitten kurkoteltiin ja annettiin äänen haipua kuulumattomiin. Tai katkaistiin lause kesken kaiken.
Hyvin kiusallinen tilanne. Harmittelin ja mietin että onko muilla papeilla jokin erityinen taito puhua mikkiin ja ylettyä ehtoollisastioihin. Mietin että miten voisin ottaa asian puheeksi suntion kanssa.
Sitten tuli ahaa-elämys. Olin alttarilla, odotin ensimmäisen virren päättymistä, valmistuin alkusiunaukseen. Katse osui korporaaliin, joka odotti astioiden kattamista. Katselin sitä mietteliäänä. Liian kaukana se oli taaskin. Sitten ojensin käteni, tartuin korporaaliin ja siirsin sitä lähemmäs.
Voi sitä vallantunnetta! Voi sitä huvittunutta häpeää, kun en ollut tuotakaan tajunnut. Voi sitä kummastusta, miten meihin pappeihinkin voi tarttua eräänlainen taikausko "Ei siihen voi koskea, se on alttarilla, näillä mennään."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti