Sakaristorukous

Löysin Eero Huovisen kirjasta Martti Lutherin sakaristorukouksen (sakaristorukous on siis rukous, jonka pappi, suntio, kanttori ym. lukevat sakaristossa ennen messun alkua - eräänlainen kirkollinen "go team"-tsemppaus siis ). Rukous on minusta kaunis ja rohkaiseva. Olen laittanut sen työhuoneeni seinällekin opiksi ja muistutukseksi.


"Herra Jumala. Sinä olet asettanut minut kirkkoosi paimeneksi ja opettajaksi. Sinä näet, kuinka huono minä olen hoitamaan näin suurta ja vaikeaa virkaa. Ilman sinun apuasi olisin jo kauan sitten turmellut kaiken. Siksi huudan puoleesi. Tahdon antaa suuni ja sydämeni kokonaan sinun käyttöösi. Tahdon opettaa ihmisiä ja tahdon itsekin aina oppia ja seurata sinun Sanaasi ja mietiskellä sitä ahkerasti. Ota minut työsi välineeksi. Rakas Herrani, älä jätä minua, sillä jos jään yksin, teen varmasti kaiken tyhjäksi"

Oppimiskokemus

Joskus yksinkertaisen asian käsittäminen voi viedä todella kauan.

Täällä - kuten varmaan muissakin seurakunnissa - on tapana, että suntio valmistaa alttaripöydän ja ehtoollisvälineet messua varten. Meillä on käytössä vanha alttari, joka toimii ns. apupöytänä, jolle suntio vie pyhittämättömät ehtoollisaineet, kalkin ja pateenin odottamaan sitä että liturgian aikana pappi sitten nostaa leivät lautaselle (eli pateenille) ja kaataa viinin kalkkiin eli maljaan ja nostaa ne sitten alttarille korporaalin päälle. Korporaali on valkoinen liina, jonka suntio on niin ikään asettanut valmiiksi alttarille.

Minua harmitti pitkään se, että suntio asetti korporaalin kovin kauas pöytämikistä. Oli hankalaa, kun tultiin ehtoollisen asetussanojen kohtaan, jossa pappi siis lausuu sanat "Herramme Jeesus Kristus, sinä yönä jona hänet kavallettiin, otti leivän..." ja tässä kohtaa pappi ottaa lautasen käteensä ja tekee ristinmerkin lautasen (ja muiden alttarilla olevien siunattavien leipien päälle) samalla jatkaen asetussanat loppuun. Ja kun tulee viinin vuoro ("Samoin hän otti maljan...") pappi ottaa maljan ja tekee ristinmerkin maljan yllä. Nyt kun korporaaliliina oli kaukana, oli myös pateeni kaukana ja vielä kauempana oli kalkki (joka asetetaan ehtoollispöytään seurakunnasta katsottuna vasemmalle puolelle). Eli piti joko kurotella, jolloin ääni ei välttämättä kuulunut tai sitten katkaista puhe epäluonnolliseen aikaan ehtoollisastioita hakiessa. Okei, sen olisi voinut tehdä tyylikkäästi eli hakea astiat ennen asetussanoja, mutta ei sitä jännittäessä muistanut, kun paahtoi eteenpäin. Yhtäkkiä sitä vain taas huomasi, että "voi paska, en ylety" ja sitten kurkoteltiin ja annettiin äänen haipua kuulumattomiin. Tai katkaistiin lause kesken kaiken.

Hyvin kiusallinen tilanne. Harmittelin ja mietin että onko muilla papeilla jokin erityinen taito puhua mikkiin ja ylettyä ehtoollisastioihin. Mietin että miten voisin ottaa asian puheeksi suntion kanssa.

Sitten tuli ahaa-elämys. Olin alttarilla, odotin ensimmäisen virren päättymistä, valmistuin alkusiunaukseen. Katse osui korporaaliin, joka odotti astioiden kattamista. Katselin sitä mietteliäänä. Liian kaukana se oli taaskin. Sitten ojensin käteni, tartuin korporaaliin ja siirsin sitä lähemmäs. 

Voi sitä vallantunnetta! Voi sitä huvittunutta häpeää, kun en ollut tuotakaan tajunnut. Voi sitä kummastusta, miten meihin pappeihinkin voi tarttua eräänlainen taikausko "Ei siihen voi koskea, se on alttarilla, näillä mennään." 

Mitä on tullut pelattua?

Roolipelejä olen pelannut nyt aktiivisesti viime elokuusta lähtien, kun työkaveri kutsui minut omaan ystäväpiiriinsä pelailemaan. Tästä olen aiemmin kirjoittanutkin. Erilaisia pelikertoja on kertynyt jo varmaan jotain 15-20. Pari pidempää kampanjaakin. Peliporukka on pysynyt vakiona, muutama yksittäinen kerta on sujunut niin, että paikalla ei ole ollut koko kerho. Muutaman kerran paikalla on ollut myös satunnaisia  porukoita. Mutta pääasiassa meitä on koolla se sama viiden hengen poppoo, joka pelinjohtajana toimivan ystävän kutsumana istui yhtenä kesäiltana syömään tortilloja yhdessä.

Aluksi pelasimme pari kertapeliä (siis pelejä, jotka kestivät sen yhden illanvieton ajan). Alkuaikoina taisi vielä olla jopa niin, että otimme lämmittelyksi aina jonkin lautapelin, jossa päästiin irti alku-ujoudesta ja ikään kuin opittiin että hävitäkin saattoi, kukaan ei naura tai suutu. Siis tärkeää ryhmän turvalliseksi luomista. Vasta sen jälkeen otettiin roolipelit esiin. Aika pian kuitenkin taidettiin todeta, että "joo, meillä on kivaa", kukaan ei suoranaisesti ainakaan inhoa toisiaan, joten voimme sitoutua pitempään kampanjaan pelkäämättä, että joku ilmoittaa kesken kaiken että "moro, tää oli tässä".

Elokuussa aloitettiin sitten pelaamaan Noitahovia. Pelikertoja taisi tulla liki kymmenen ennen kuin saimme kampanjan pakettiin ennen joululomia (tosin minulla ei mitään joululomaa edes ollut, mutta töitä sitäkin enemmän). Pelille ilmeisesti luonteenomaisesti kampanja päättyi niin, että valta-asetelmat vaihtuivat, rankkoja kompromisseja oli tullut tehtyä ja ne, jotka olivat valtaa pitäneet, eivät enää pitäneetkään sitä ja päinvastoin. Oma hahmo taisi olla niitä, joka -jos ei nyt suoranaisesti valtaan päässyt - oli ainakin eräänlaisessa "kuninkaantekijän" (tai kuningattarentekijän, Noitahovissa kaikki merkittävät pelihahmot ovat naisia) asemassa. Ja mahdollisesti myös kylvämässä tuhon siemenet, sillä hahmojen valitsema tie johtanee liian mahtavien vihollisten hankkimiseen.

Tammikuussa aloitimme uuden kampanjan. Inspectres on jonkinlainen "köyhän miehen" Ghostbusters-peli. Eli joo, haamuja metsästetään. Meidän käsissämme peli on muuttunut jonkinlaiseksi kauhukomediaksi, paino ajoittain sanalla komedia. PJ selitti että peli on kuulemma taipuvainen kääntymään sellaiseksi. Ymmärrettävää, kauhu ja komedia kulkevat aina käsi kädessä. Pelaaminen on ollut tosi hauskaa, harvoin olen nauranut niin paljon kuin yhtenä iltana Inspectresin työntekijöiden seikkailuja kuvitellessani .Noitahoviin (joka ei sekään ollut aina ihan ryppyotsaista puuhastelua) verrattuna Inspectres-kampanja on kuitenkin kevyempi.  Hovissa oli kuitenkin kysymys vallasta ja juonittelusta, Inspectresissä taas - no jostain muusta.