Facebook

Yli vuoden kestäneen työtoveruuden jälkeen olen nyt pikkuhiljaa, varovaisesti tuntemuksiani kuunnellen, alkanut kutsua muutamia työkavereitani Facebook-kavereikseni. Olen miettinyt ja pohtinut asiaa monelta kantilta. "Voinko jo pyytää, olemmeko niin hyviä kavereita, enhän vain aiheuta kiusallisia tilanteita," mietin ennen kuin lähetän pyyntöni.

Taidan ottaa koko Facebookin liian vakavasti. En tajua sitä. Sitten jotkut tulevat töihin, tekevät muutaman oppivuoron ja heti koko työyhteisö on niiden Facebook-kavereita. Minä mietin tykönäni että onko "suhteemme" jo edennyt sille asteelle, että voimme olla Facebook-kamuja. Ja olen toisaalta kateellinen, koska ei minua perhana kukaan kutsu Facebook-kaveriksi.

Tunnistan itsessäni Rauno Repomiehen dilemman. Repomies avasi Facebook-tilin eikä kehdannut pyytää ketään kaverikseen, koska hänen Facebook-sivunsa on niin suttuinen. Niin on minunkin. Enkä kehtaa laittaa päivityksiä, koska kaikenmaailman puolitutut lukevat niitä. Ja entä sitten omien kavereiden sivut! Kaikenmaailman puolitutut Facebook-kaverit pääsevät sieltä minun sivultani nyt lukemaan niiden minun kavereiden Facebook-päivityksiä.

Pirullinen keksintö on tuo naamakirja.