Vyökoe

Lääkäri sanoi että en saa mennä judotreeneihin jalkani takia. Menin silti. Sain keltaisen vyön.

Oomma äijä.

Kipiää

Kuten ammattitaitoinen lukion liikunnanopettajani minulle ja kaikille vuosikurssini pojille muisti useaan otteeseen kertoa, minä olen "selvästi ylipainoinen". Olen ollut muistaakseni viidennestä luokasta lähtien.

Mikään ihannetila se ei ole minulle koskaan ollut, mutta liikunnan lisääminen on myös osoittautunut yllättävän vaikeaksi. En ole motorisesti kovinkaan lahjakas ja kun se yhdistetään huonoon kuntoon ja ujouteen, niin motivaatio on kovilla. Kun on vuoden tahkonnut salibandya oppimatta hallitsemaan edes perussyöttöä, motivaatio tuppaa lopahtamaan. Samoin kävi yrityksilleni pelata jalkapalloa. Koulun liikuntatunnit eivät myöskään antaneet kimmoketta minkään lajin pariin, vaan ainoastaan uusia kokemuksia osaamattomuudesta, häviämisestä ja nöyryytyksestä. Pelkkä juokseminen tai punttien nosto ei myöskään kiinnostanut, koska en saa(nut) itseäni motivoiduksi juoksemaan tms. pelkän juoksemisen vuoksi. Hullun hommaa.

Ainoa liikuntaharrastus, jonka muistan tuottaneen minulle enimmäkseen iloa oli 6.luokalla aloittamani taekwondo, jota harrastin muistaakseni n. vuoden ja sain keltaisen vyön. Taekwondo-pukua en sen sijaan koskaan saanut ostettua, koska se oli kallis. Ja kesän jälkeen kurssi ei enää jatkunut paikkakunnallamme, joten harrastus loppui sitten siihen, koska en päässyt mitenkään naapurikuntaan treeneihin. Muistoksi jäi se keltainen vyö. Kurssin alussa opettaja oli kertonut, että kurssin lopulla opettaja aina solmii vyön parhaimmalle oppilaalle. Ei sitä luultavasti muistanut enää kukaan muu kuin minä vyökokeen jälkeen, kun opettaja solmi vyön minulle opettaen samalla miten vyö solmitaan oikein muiden katsellessa vieressä.

Luultavasti eteneminen olisi pysähtynyt muutenkin, taekwondo lajina perustuu pitkälti korkeisiin ja näyttäviin potkuihin ja minä olin notkea kuin rautakanki.

Taistelulajien pariin mieli on kuitenkin vetänyt aina säännöllisesti ja tammikuussa aloinkin sitten taas harrastamaan, nyt judoa. Pidän lajista, vaikka en mikään osaaja ole tässäkään hommassa. Lisäksi laji on opettanut minulle vanhan viisauden, että "urheilija ei tervettä päivää näe."

Ehkä noin 1.5 kuukautta sitten mursin harjoituksissa kylkiluuni. Teimme juuri ne-wazaa eli vapaamuotoista mattokamppailua, kaveri oli selällään maassa ja minä olin päällä yrittäen päästä tekemään sidonnan. Syöksyin kaveria kohti, kaveri nosti polvensa vastaan ja minä putosin niiden päälle koko painollani. Sattui. En käynyt lääkärissä, mutta viitisen viikkoa rintakehään sattui jos hengitti ulos liian lujaa ja tietyissä liikkeissä. Sitten kipu lakkasi.

Nyt viime keskiviikkona harjoittelimme harai-goshia. Kaveri heitti minut ja laskeutuessani jalkateräni osuivat yhteen. Vähän kirpaisi silloin, mutta ei pahasti. Torstaina töissä toiseen jalkaterään sattuikin sitten jo vähän enemmän. Lauantaina jo reilusti enemmän. Varsinkin portaiden kävely teki kipeää, mikä on erityisen hienoa, koska työvuoron tehtäviin kuuluu tarkistaa säännöllisesti pari rappukäytävää.Onneksi oli rauhallinen päivä ja sai rauhassa klenkata.

Ja nyt on sitten kolme päivää sairaslomaa, koska särky isovarpaan lähettyvillä ei ole loppunut.