Paluu

Kolmessa sormenkärjessä pieni tulehdus, jaloissa hiertymiä, kaksi hienoa mustelmaa, kun ammuslaatikko pääsi putoamaan, ranne kipeänä, selässä välähtää välillä kipusalama. Eli kertausharjoitukset on sitten käyty, takana on viisi päivää armeijan maastopuvussa ja kumisaappaissa (kilpailutuksen riitauttamisen takia armeija ei saa jakaa enää varsikenkiä ennen kuin valitus on tahkottu läpi oikeudessa). Arvo on edelleen tykkimies, mutta tehtävä oli muuttunut: olin tvälläri eli hienosti sanottuna taisteluvälinemies. Käytännössä se tarkoitti sitä, että nostin laatikoita autan lavalta ja auton lavalle. Toista suoritus viitisenkymmentä kertaa. Ei siis ihme, että hieman särkee.

Mutta jotain positiivista: olin parempi ampuja kuin varusmiehenä. Todistettu siis on kaksi asiaa: auttaa, kun

A) näkee jotain mihin ampuu

ja

B) ei ole enää niin sairaalloisen ujo, vaan uskaltaa jo kysyäkin neuvoja ja ymmärtää neuvot, kun koko mielenkiinto ei ole keskittynyt siihen omaan jännitykseen.

Mutta toivottavasti ei tarvitse mennä enää toiste.

Perjantai 13. päivä

Kun iskee halu kirjoittaa vaikka blogiin päivitys, niin kaikkein v-mäisin tilanne on, kun nettiyhteys päättää alkaa kenkkuilemaan ja sivujen avautuminen ei onnistu. Silloin sitä hakkaa hullun raivolla F5:a, jos se nyt vaikka nopeuttaisi sitä latautumista ennen kuin se tarinan ydin pääsee livahtamaan mielestä.

Nyt taisi käydä niin ja juttu, jota mielessäni uumoilin ja haudoin, siirtyi juttujen autaammille maille.

Tai sitten se oli viesti Korkeammalta, että jos et sittenkään kirjoittaisi sitä...

Ihmisyyden rappio

Päätin ostaa lounaaksi keskellä kirkasta päivää hampurilaisen ja asetuin sitä syömään hampurilaisravintolan ikkunan ääreen, jotta voisin syödessä katsella ihmisvilskettä. Satuinpa vain unohtamaan, että tämä ikkuna sijaitsi Helsingin Kalliossa.

Näky, joka silmien edessä avautui oli seuraava. Keskellä katua, ratikkapysäkillä seisoi huojuva mies elin paljaana suorittaen juuri vaihetta, jota kutsutaan ns. "viimeisten tippojen ravisteluksi". Ratikkapysäkin korokkeen reunat olivat märkinä.

On se viina hieno aine.

Päiväni eläimenä.

Juuri kun luulit, että tosi-teevee on jo keksinyt kaiken mahdollisen, törmäsin SubTv:ltä tähän brittiläiseen sarjaan: "Päiväni eläimenä". Sarjassa seurataan ihmisiä, jotka kokeilevat, miltä tuntuu elää eläimenä eläinten kanssa. Tällä hetkellä televisiossa kaksi ihmistä, nuori mies ja nainen, kokeilevat koiran elämää. Nainen juuri selitti vakavana miten vaikeaa koiran kupista syöminen ja juominen on. Tallissakin on ollut ikävä nukkua, vaikka muut paimenkoirat siellä näemmä viihtyvät. Mies taas yritti jäljittää silmät sidottuna mädännyttä kalaa, jotta voisi olla uskottava ajokoira.

No nyt koiranelämää elävä nainen lähti pois ohjelmata, mitä lammastilan omistajat näemmä harmittelevat, koska Lucy-niminen nainen oli kuulemma niin hyvä paimentamaan.

Ja ihan vakavissaan tuntuvat olevan.