Räsänen on oikeassa

Ainakin joissain asioissa.

En ole samaa mieltä hänen kanssaan abortti tai homoasiassa, mutta yhdessä asiassa Räsänen on oikeassa.

Laki ei ole aina oikeassa.

Laki ei ole aina hyvä.

Lain ei tule olla automaattisesti uskon ja omatunnon yläpuolella.

Kohua on nostatettu sillä, että sisäasiainministeri meni siteeraamaan Raamatun kohtaa, jossa sanotaan "Enemmän tulee totella Jumalaa kuin ihmistä". Luterilainen kirkko on perinteisesti ollut hyvin laki/yhteiskuntamyönteinen. Se nousee jo Raamatusta itsestään, Roomalaiskirjeestä, jossa apostoli Paavali toteaa esivallan olevan Jumalan asettama ja kristityn tulee sitä totella - samaa kirjoitti myöhemmin myös Martti Luther.

Yhteiskuntakuuliaisuus siis sinällään on oikein ja kristillistä. 

Mutta yhteiskuntakuuliaisuus voi johtaa vaarallisille vesille: väkivaltaan ja kuolemaan. Se johtaa tielle, jossa ihminen sulkee silmänsä, kun mustat autot yöllä hakevat naapurin perheen, joka ei ikinä enää palaa. Koska se on laki. Ja laki on oikein ja laki on hyvä.

Ihminen, joka sokeasti uskoo lain ylivertaisuuteen, on pohjimmiltaan vaarallinen. He ovat ne kymmenet miljoonat, jotka katsoivat alle satavuotta sitten sivusta, kun yhteiskunta lain nojalla tuhosi kuusi miljoonaa ihmistä.

Joskus kansalaistottelemattomuus on hyvästä.

Se, että media ei tajua tätä Räsäsen pointtia (ja naureskelee asialla julkaisemalla kuvia joissa parkkikiekon tilalle on laitettu Raamattu) on pelottavaa. Koska se kertoo myös median lyhytnäköisyydestä. Sama media kuitenkin rummuttaa mm. Nelson Mandelaa, miestä, joka nousi vastustamaan lakia. Joka omalla toiminnallaan osoitti, että laki ei ole aina ja kaikkialla oikeassa ja omatunnon yläpuolella. Joskus laki voi olla väärä. Ja silloin sitä on vastustettava. On kuunneltava Jumalaa (tai jos se on liian kristillistä) omatuntoaan.  

Yle-kitinää

Nyt kun Yle on alkanut esittämään HBO:n sarjoja on mieleeni taas niin elävästi palautunut se, miksi olen lapsesta asti inhonnut Ylen tapaa esittää ohjelmiaan.

Ylellä mikään ei ole kirkossa kuulutettu. Eli siis varmaa.

Jos jostain ohjelmasta tulee suosikkiohjelma, sitä mielellään seuraisi säännöllisesti. Se taas edellyttäisi, että ohjelma tulisi myös säännöllisesti, tiettynä päivänä, tiettynä kellonaikana. Kaupallisilla kanavilla tämä tuntuu olevan itsestään selvyys.

Ylellä ohjelmien esitysajat voivat siirtyä täysin ennalta-arvaamattomasti. Joskus ohjelma yksinkertaisesti jää vain pois selittämättömälle tauolle, se siirtyy kokonaan uudelle ohjelmapaikalle tai esitysaika voi elää useita tunteja suuntaan tai toiseen.Aina pitää tarkistaa että tuleeko se nyt varmasti telkkarista ja mihin aikaan.

Niin kuin nyt "The Wire", joka muutama viikko sitten vain jätettiin esittämättä ja jaksojen väliin tuli kahden viikon tauko. Tai nyt kun yleensä yhdentoista maissa tullut jakso esitettiinkin jalkapallon takia puoli kahdelta. Uusinnat tulevat niin ikään lauantaisin näihin samoihin aikoihin. Eli jos ei ole yökyöpeli, niin katsomattahan tuo jäisi, jaksot ovat kuitenkin tunnin mittaisia.

Säästäen

Muistot ovat minulle tärkeitä. Sen vuoksi minun on vaikea heittää mitään pois. Kävin nyt kuitenkin raa'alla karsimis-mielialalla läpi osan laatikoistani, joissa on yhä tavaraa muutosta tänne kauas. Aika paljon pistin pois, mutta oli myös haikean mukavaa törmätä vanhoihin koulupapereihin ja päiväkirjoihin, joiden olemassaoloa en enää edes muistanut.

Kenties hiukan liiallisuuksiin olen kuitenkin säästämisen vimmassani mennyt, tallella oli näköjään Lemmikki-lehden vuosikerrat 1995-1996 (lehti ilmestyi muistaakseni kerran kuukaudessa eli 24 lehteä) ja Eläinmaailma-lehteä vuodelta 1990 toistakymmentä kappaletta. En saanut periksi että olisin heittänyt ne pois, kiikutin ne varastoon (joka on lähes roskissa).

Ne ovat kuitenkin jo lähes antiikkia.

Pesukone

Ostin pesukoneen.

Tuolla se nyt seisoo kylpyhuoneen nurkassa. En minä uskalla sitä virittää enkä ainakaan käynnistää. Periaatteessa uskon tietäväni että miten pesukone viritetään, mutta tuossa kaivelee se sana "periaatteessa". "Periaatteessa" vesivahinkokin on jännittävä uusi kokemus.

Pesukoneen mukana tuli toki ohjekirja. Osuus "miten asennan pesukoneen" kerrotaan sarjakuvana, jossa on kolme pikkuruista kuvaa. Mukana tuli pari ihmeellisen näköistä mutteria, jotka pitäisi kai laittaa johonkin kiinni, mutta ohjekirjassa ei kerrota että mihin.

Käytän siis pesukonettani ilmeisesti kirjahyllynä.

Kyttääjä

Isossa maailmassa kadulta kuului jatkuvasti meteliä. Se meni toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Täällä "kaukana" kadulta ei kuulu meteliä. Ja sitten kun sieltä kuuluu, siihen kiinnittää eri tavalla huomiota. Niin minustakin tuli Kyttääjä.

Istuin illalla/yöllä tässä työhuoneessani, tein työtehtäviä. Ikkuna oli auki, koska ilma menee muuten aika tunkkaiseksi. Jossain vaiheessa alkoi kuulumaan musiikkia. Sellaista teknojumputusta. Se tuli jostain läheltä, ja se oli "häiritsevää" (lainausmerkit, koska se ei ollut oikeasti häiritsevää muuten kuin siten, että siihen kiinnitti huomiota).

Sitten pihalta alkoi kuulua meteliä. Humalaisia nuoria naisia kiljahteli ja juoksenteli tiellä. Oli vaikea sanoa, että kiljahdeltiinko siellä ilosta vai pelosta vai kiukusta. Kaksi jälkimmäistä ovat sellaisia vaihtoehtoja että niihin voisi olla hyvä tilanteesta riippuen reagoida jotenkin muutenkin kuin pistämällä tuuletusikkunan kiinni. Olen lukenut "tapaus Kitty Genovesen" (Kitty Genovese oli newyorkilainen nainen, jonka kimppuun hyökättiin hänen kotitalonsa ulko-ovella. Useat naapuritalojen asukkaat kuulivat  Genovesen avunhuudot, mutta vasta usean kymmenen minuutin jälkeen joku soitti poliisille, jolloin Genovese oli jo raiskattu ja murhattu)

Ja olen myös utelias. Ja ärtyneisyys lisää uteliaisuutta.

Joten kurkkasin ikkunasta pihalle. Josta minut huomasi nuorten neitojen seurue, joista yksi kysyi (ikkunani siis oli auki) "Miksi tuo tuijottaa tuolta?"

Jolloin suljin ikkunan. Hävetti. Hävettää.

Ja niin minusta taisi tulla Naapurikyttääjä, outo hyypiö.

Hyppy

On vaikea joskus uskoa siihen, että asiat järjestyisivät. Murehtijalla on monenlaista murhetta itsestään. Jos ei mitään aiheellista keksi, niin sitten keksii ja kehittää päästään jonkun tulevaisuudenmurheen. Tai vielä parempi, jos voi murehtia jotain mennyttä. Sitä kun ei pysty enää muuttamaan.

Kun lähdin sinne "kauas" aloittelemaan uutta elämää, katselin auton ikkunasta ulos, miten lentokoneen suihkuvanat tekivät taivaalle ristin. Mietin, että oliko kyseessä vahinko vai lentäjien tieten tahtoinen taidonnäyte. Oliko risti sattumaa vai merkki? Ja jos jälkimmäistä, millainen merkki?

Varovaisena uskovaisena toivon, että se oli lohduttava merkki.

Ehkä se oli sitä. Ainakin asiat ovat järjestyneet. On kalusteet, on auto, on jopa rahaa. Murehtimisen älyttömyys tuli taas nähtäville: hypyn odottaminen on paljon pahempaa kuin itse hyppy. Hyppy saattaa olla tavallaan jopa mukavaa.

Kierkegaard kirjoitti aikanaan, että jokaisen pitää vain joskus hypätä. Ja luottaa siihen, että joku on vastapuolella ottamassa vastaan.

Jo varhain

Ensimmäiset hiihtokisani olivat maaliskuussa 1985. Meinasin heti lähdössä riisua sukset ja lähteä takaisin kotiin, mutta kun äiti ja isä tulivat molemmat mukaan, lähdin hiihtämään. Alkuun hiihdin kaikessa rauhassa ja pysähdyin välillä ladun merkkien viereen katsomaan kuinka ne heiluivat. Loppua kohden aloitin kovan kirin ja hiihdin (kuulemma) tosi reippaasti. Maalissa tosin heitin suksenkepit heti pois.

Menestystä tuli silti: sain II-palkinnon, mikä oli yhtä kuin kunniakirja, lusikka, palapeli ja pari tarraa.

Suksenkeppien poisheittämisellä yritin jo tuolloin kertoa, että minä ja perisuomalainen liikuntamuoto emme tule juttuun. Maailma ei sitä valitettavasti ymmärtänyt ja monet monituiset kerrat jouduin vuoden 1985 jälkeen ottamaan sauvat taas käsiini. 

Viimeiset hiihtokisani olivat maaliskuussa 2002. En saanut palkinnoksi mitään eli kehitys meni takapakkia.