En ole menossa minnekään

Minun olisi pitänyt mennä perjantaina kreikan tenttiin - mutta tajusin, että en ole ilmoittautunut siihen ajoissa.

Minun olisi pitänyt tavata tänään vuokranantaja - mutta peruutin tapaamisen toisen asian vuoksi.

Minun olisi pitänyt mennä tänään judoon - mutta en mennyt syystä jota en itsekään tajua, flunssan, mukavuudenhalun ja yleisen saamattomuuden takia kai.

Minun olisi pitänyt mennä tänään Varsinaissuomeen asti tapaamaan sairaalassa olevaa vanhaa perhetuttua - mutta en mennyt, koska tunsin olevani tulossa flunssaan.

Kun tajusin tämän kaiken, ajattelin että lähden sittenkin sinne sairaalaan, pukeuduin ja istuin sängynkulmalle kiristämään maiharinnauhoja. Mielessä vilisi hurja suunnitelma: kyyti oli lähtenyt jo puoli tuntia sitten, mutta minähän voisin mennä vaikka bussilla perässä! Mutta sitten alkoi tuntua siltä, että suunnitelmassani ei ole mitään järkeä. Istuin sitten vain vuoteellani, ja tajusin että en ole menossa minnekään.

Inhaa

Uusi vuokranantaja olisi halunnut tavata minut tällä viikolla ja siinä olisi sitten samalla tarkastettu asunnon kunto, keskusteltu valmistumissuunnitelmistani, vuokrannoususta jne. Mutta minä en pääse tuohon tapaamiseen. Kenties sitten tapaamme ensi viikolla.

Vuokria kuulemma tarkistetaan kesäkuun alussa. Emme tiedä vielä että miten paljon. Se on selvää, että asuntojen vuokrataso on tällä hetkellä reilusti alle sen mitä se muualla Helsingissä on.

Tulevaisuus näyttää inhan epävarmalta. Toivon että saisin nyt keväällä suoritettua kreikan, latinan ja sen yhden kirjatentin, joka vielä on edessä. Silloin voisin valmistua ensin kandidaatiksi ja sitten maisteriksi. Mutta pelkään, että jospa se ei onnistukaan? Mitä jos en saakaan suoritettua niitä suunnitelmieni mukaan? Sitten olen 30-vuotias ja edelleen opiskelija. En tiedä pitäisikö minun jo nyt aloittaa hakuprosessi uuden asunnon saamiseksi. Vaiko odottaa ja katsoa mitä tapahtuu, miten paljon vuokra nousee ja onko minulla varaa siihen?

Väsyttää.

Judo

Taas olen antanut laiskuudelle pikkusormen ja minulla on siitä paha mieli. Olen nyt jättänyt kolmet judotreenit väliin. Ensimmäisiin en mennyt jostain syystä, jota en enää muista, toisiin en mennyt, koska oksentelin, ja nyt en taaskaan mennyt, koska en ollut ehtinyt syödä koko päivänä ja kotiin tultuani sitten söin ja sitten ajattelin että ei voi mennä... Selittelyn makua ilmassa siis.

Ja kaikesta tästä huolimatta minä kyllä edelleen tykkään harrastaa judoa. Mutta taidan kyllä olla enemmän sitä ryhmää, joka tykkää siitä ajatuksesta, että harrastaa jotain. En niinkään sitä ryhmää, joka tykkää harrastaa.

Oranssi vyö ei taida tällä etenemis/osallistumistahdilla olla vielä tämän kevään asia.

Hullu maailma

Viikonloppuna Oulussa mies marssi pizzeriaan, tilasi pizzan, istui odottamaan sitä ja sitten - jostain syystä - ampui kaksi ihmistä, haavoitti kolmatta, yritti ampua neljännen ja kruunasi kaiken ampumalla itseään ja kuolemalla myöhemmin sairaalassa.

Uhrit olivat ulkomaalaisia, ampuja kantasuomalainen. Motiivia ei tiedä kukaan, koska ampuja kuoli. Häntä on kuvailtu väkivaltaiseksi ja impulsiiviseksi ihmiseksi.Vuonna 2006 hän tappoi ystävänsä lyömällä tätä kymmeniä kertoja kirveellä.

Köyliön kunnanvaltuutettu, perussuomalaisten Tommi Rautio kirjoitti Facebookissa, että ampujalle pitäisi antaa mitali. Kun hänelle huomautettiin, että aika kovaa puhetta, poliitikko vastasi että olemme sodassa ja sodassa jaetaan mitaleja.

 Pari kysymystä nousee pintaan: mikä pelottaa enemmän, se että silmittömästi on ihmisiä taas ammuttu vai se, että päättäjissä on ihmisiä, jotka antaisivat tappajalle mitalin? Entä suomalainen oikeuskäytäntö? Miten voi olla mahdollista, että vuonna 2006 ystävänsä tappanut ja sittemmin vielä pahoinpitelystä ja törkeästä pahoinpitelystä tuomiot saanut rikollisjengiin kuuluva tai kytköksissä oleva mies kävelee vuonna 2012 vapaana miehenä pizzeriaan ladattu ase taskussaan? 

Ravintolat kiinni, poliisi säästää

Sisäministeri Päivi Räsänen pohti Helsingin sanomissa, miten poliisi selviää tulevien vuosien rahapulastaan. Ratkaisuksi hän ehdotti, että ravintolat menisivät aikaisemmin kiinni. Kun ravintolat menevät aikaisin kiinni, ihmiset eivät hillu kaduilla niin myöhään ja poliisin työmäärä vähenee. Ja kun ihmiset eivät hillu yökerhossa yötä myöten niin jaksavat aamulla nousta kirkkoon... Okei, tuo viimeinen oli minun lisäykseni.

Se, minkä Räsäsen ehdotus aiheuttaa on, että ihmiset juovat entistä rajummat pohjat kotona, jotta siellä ravintolassa olisi sitten hauskaa sen lyhyen ajan minkä siellä ehtii olla (koska suomalaisella on hauskaa vain kännissä). Juominen siirtyisi entistä enemmän kotiin = yleisille paikoille, joukkoliikenteeseen, kaduille, kauppakeskuksiin. Salakapakatkin saattaisivat yleistyä. Poliisin työmäärä tuskin vähenisi, verorahat tosin kyllä.

Ja vähän tulee mieleen taas ketunhäntä tähän tyyliin: ravintolat menevät kiinni aiemmin --> poliisin työmäärä vähenee --> kalliit yötunnit vähenevät koska poliiseja ei tarvita yhtä paljon --> poliisien määrää voidaan vähentää ja valtio säästää.  Joko Räsänen ei tajua tätä Paateron tavoin (joka tuntuu olevan vakuuttunut siitä, että siirtämällä poliisin tehtävät muille poliisien määrä lisääntyy) tai sitten tajuaa kyllä.

Paateron ja Räsäsen välit ovat kyllä muutenkin jännä ilmiö. Niin kauan kun sisäministerinä istui kokoomuksen Anne Holmlund Paatero veisasi jokaisessa tilaisuudessa, että poliisiksi kannattaa hakea, töitä riittää. Tätä lupailua jatkui vaaleihin asti, joiden jälkeen sisäministeriksi tuli Päivi Räsänen, kristillisdemokraatti. Siitä lähtien Paatero on tehnyt kaikille selväksi että ei ole rahaa, ei ole töitä, huonosti menee. Paatero itse kuuluu ilmeisesti myös kokoomukseen ja hänen poikansa toimi Anne Holmlundin erityisavustajana. Jännä.

Onko suru sairaus?

 Helsingin sanomat uutisoi lääketieteellisen aikakauslehti Lancetin pääkirjoituksesta, jossa otetaan vahvasti kantaa surun sairaudeksi määrittelemistä vastaan. Kiista liittyy Yhdysvalloissa tällä hetkellä tekeillä olevaan psykiatristen häiriöiden diagnostisen järjestelmän uudistamiseen, jossa masennuksen diagnosoimisen määritelmät ovat mahdollisesti muuttumassa. Aiemmassa diagnostisessa järjestelmässä masennusdiagnoosia tehdessä oli poissuljettava se mahdollisuus, että masennuksen oireet johtuisivat lähimmäisen kuoleman aiheuttamasta surusta.

Mutta uudessa järjestelmässä surua ei enää mainita poissuljettavana kriteerinä. Tämä mahdollistaa sen, että lääkäri voi määritellä surun aiheuttamat oireet (suru, ruokahaluttomuus, unettomuus, itkeminen)  - jos ne ovat kestäneet yli kaksi viikkoa - lääkehoitoa vaativaksi sairaudeksi.

Masennusta ei pidä missään nimessä vähätellä ja joskus suru todella muuttuu sairaalloiseksi, jolloin lääketieteellisen avun hakemisessa ei ole mitään vikaa. Silti siinä ajatuksessa, että surureaktiot eivät saisi kestää kahta viikkoa pitempään, on minusta jotain vikaa. Suru on epämiellyttävä tunne, mutta se on myös luonnollinen osa ihmisyyttä. Itse asiassa voisi sanoa jopa niinkin että suru on terve reaktio. Suru todistaa, että olet rakastanut ja nyt kaipaat. Nyt sille kaipaamiselle ollaan laittamassa aikarajaa: kaksi viikkoa ja sitten elämän tulisi normalisoitua. Lancetin pääkirjoituksessa itsessään todetaan myös, että surevien ihmisten lääkehoidon tehosta ei ole edes mitään tieteellisiä todisteita. Ja aika viisaasti myös, että surevia kohdatessaan lääkäreiden tulisi tarjota aikaansa, myötätuntoa ja empatiaa eikä reseptiä.

Kaiketi koko keskustelu kuvaa tätä kulttuuriamme, jossa onnellisuuden tulisi olla ihmisen perustila ja kaikki pienetkin poikkeamat siitä tulisi hoitaa lääkkeillä. Ja lääkkeiden myynti ja valmistus on luonnollisesti myös bisnestä - Lancetin näkökulmaosiossa esitetäänkin epäillys, että diagnostisten kriteerien muuttamisen taustalla olisi lääketehtaiden lobbaus, jotka haluavat päästä laajentamaan markkinoitaan. Jos suru määritellään sairaudeksi, se tarkoittaa Amerikassa miljoonia ihmisiä, joille voitaisiin määrätä mielialalääkitys. Luultavasti onnellisuus ja ilokin - jota ei ole saavutettu ottamalla apteekista ostettua pilleriä - määritellään jossain vaiheessa sekin "perusteettomaksi euforiaksi", joka pitää hoitaa mielialalääkeillä.

Kohta koditon(ko), osa II

Vasta tänään pääsin sen verran piipahtamaan yhteistilassa että sain keskusteltua torstaiseen palaveriin osallistuneen kanssa (olen perinteiseen tapaan viikonloppuna töissä jokaisena päivänä). Vaikuttaisi nyt siltä, että uusi vuokranantaja suhtautuu ymmärtäväisesti siihen, että tämä tieto vuokranantajan vaihdosta tuli yllätyksenä ja järkytyksenä ja ilmeisesti ollaan tultu siihen tulokseen, että mitään muutoksia ei tapahdu ainakaan kesään mennessä /kesän aikana. Syksyllä on sitten edessä vuokrankorotukset/vuokrasopimuksen muutokset. Vuokrasopimuksia ei olla irtisanomassa.

Vuokranantaja haluaa myös tavata jokaisen vuokralaisen, missä yhteydessä sitten ilmeisesti keskustellaan tarkemmin kys. vuokralaisen tilanteesta, vuokran korotuksista, valmistumissuunnitelmista jne.

Tietyssä mielessä siis eletään yhä epätietoisuudessa, tietyssä mielessä taas putken päässä pilkottaa valoa. Kunhan vain ei olisi liekinheitin, pohtii pessimisti.

Tympeä maku suuhun jäi edellisestä vuokranantajasta, joka kuulemani mukaan on valmistellut tätä asuntolan myyntiä vuoden verran ja sitten n. 2 viikkoa ennen H-hetkeä katsoo olevan aiheellista informoida asiasta vuokralaisiaan.