Kävin kirjastossa, siellä missä lapsenakin kävin. Tilat olivat muuttuneet
ja uusia kirjoja ilmestynyt. Tiskin takana ei ollut enää se täti, joka
minua aina hymyillen tervehti, joka laittoi kirjoja, joita tiesi minun haluavan lukea, tiskin alle piiloon, ja joka päästi minut omin
nokkineni penkomaan varastoa. Paljon oli muuttunut ja olo tuntui vieraalta, mutta sitten
törmäsin niihin vanhoihin kirjoihin, joita jo sillon lapsena
selailin.
Kuljetin sormeani
niiden selkämystä pitkin niin kuin silloin aikoinaan vuosikymmeniä
sitten ja tuntui aivan kuin nuo kirjat olisivat kuiskannut minulle käheällä, mutta lempeällä äänellä tervehdyksen: "Terve,
poika, täällä me olemme. Vähän rapistuneita ja vähän haalistuneita, ajan
kuluttamia, kuten sinäkin. Me muistamme sinut, miten sinä meitä rakastit
ja miten me rakastimme sinua. Tervetuloa."
Löysin
vanhan kotipaikkakuntani urheiluseuran historiikin 20 vuoden takaa ja
sieltä valokuvan ja jäsenluettelon. Vanhoja kuvia katsellessani ja nimiä
selaillessani mieleeni nousivat nuo ihmiset nimien takaa, ihmiset,
joita en ole vuosikymmeniin enää miettinyt, joiden kasvot ovat muistissani haalistuneet, mutta jotka silloin olivat
osa maailmaani niin kuin aurinko ja kuu, tähdet ja taivas, joiden
ajattelin olevan yhtä ikuisia ja muuttumattomia. Ja mietin että missä
lienevät nuo ihmiset joiden silloin ajattelin olevan pysyviä. Miten
elämä on heitä riepotellut, mitä haavoja ja arpia ovat saaneet, kuka on
jo saanut ikuisuuskutsun? Ovatko onnellisia?
Ja tajusin olevani vanha.
